Vähänkään isompiin ja tärkeämpiin asioihin keskittyvät blogit tuppaavat olemaan järkyttävän tylsiä. Vähän surku, sillä tarkoitan nyt juuri sellaisia blogeja, joita haluaisin nähdä ja lukea enemmän. Ei niitä juurikaan ole, ja ne, joita on, eivät jaksa kiinnostaa kovin kauaa.
Selailin Amnestyn uuden Suomen-puheenjohtajan Jussi Förbomin Kiina-blogia sekä Amnestyn aktivistien melko tuoretta ihmisoikeuspuolustajat-blogia. Förbomin teksti kulkee, huomaa että mies on ammattitoimittaja, mutta silti en ole ihan varma jaksanko seurata blogia kovin pitkään. Ihmisoikeuspuolustajat-blogissa… no, sanottaisiinko että siinä on lukijan kannalta samat ongelmat kuin tässä blogissa muutaman vuoden takaisen tiiviimmän ihmisoikeuskirjoittelun aikaan – vaikea ajatella, että muut kuin maailmantuskauutisten heavyuserit jaksaisivat tarinoiden virtaa seurata.
Itseä isommista asioista on pirun vaikea kirjoittaa. Tekstistä tulee helposti falskin makuista ja puisevaa. Vaikka kuinka koettaisi kertoa yksittäisestä ihmisestä siellä kaiken keskellä, jutun rakentaminen mukaansatempaavaksi vaatii rutosti taitoa. Ja oikeasti, käsi sydämellä, harva ammattikirjoittajakaan on oikeasti tarpeeksi hyvä.
Ehkä aktivistiblogeissa pitäisi objektiivisen toteamisen sijaan purkaa enemmän myös asioista huolestuneen kirjoittajan omaa vitutusta? Vähän ronskimmalla kolumniotteella voisi tarinoihin tulla sellaista karheutta, joista tavallinen pulliainenkin saisi otteen.
Olen kuitenkin isosta kuvasta yhä samaa mieltä kuin kolme vuotta sitten [1] , ns. maailmantuskatiedotuksessa blogit toimisivat parhaiten, jos pienet viestit alkaisivat meemiytyä, levitä tavisten blogista toiseen. Siis ei niin, että olisi vain yksi ihmisoikeusaktivistien virallinen ryhmäblogi, johon kirjotettaisiin, vaan niin, että uutiset/vetoomukset/tiedotteet pitäisi saada leviämään kaikkien bloggaavien jäsenten sivuille, tyyliin “Kävin tänään allekirjoittamassa vetoomuksen naisten hakkaamista vastaan, käy sinäkin”, “Ihmisoikeusaktivisti sai just vankeustuomion Kiinassa, laitoin sähköpostia Kiinan viranomaisille - laita säkin”.
Harmi vaan, että vakavat asiat eivät meemiydy kovin helposti. Yhteisten asioiden - politiikan - höpiseminen hiustenleikkuukuulumisten seassa ei vaan taida olla tätä aikaa. Yhteiskunnallinen passivismi on blogeissa pop.
- Kirjoittelin aika paljon aiheesta keväällä 2005: Bloggaa ihmisoikeuksien puolesta, Meemeillä pahaa vastaan, Hyvän puolesta, pahaa vastaan, Mistä aiheet taistelussa pahaa vastaan? ↩
Samasta aiheesta
Tags: aktivismi, amnesty, Blogit, Ihmisoikeudet, meemit, politiikka, tiedottaminen
6 comments
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2008/04/07/itsea-isommista-asioista-on-hankala-blogata/trackback/
Elokuu 9, 2008 at 2:58 pm
Pingback from Hernekeppi » Free Tibet!
Huhtikuu 7, 2008 at 1:42 pm
Kari
Tuon minäkin olen huomannut. Pari vuotta sitten aloittelin ammattiblogia, jossa yritin kertoilla vähän keveämmin verotuksesta. Lukijoita sillä näyttää olevan vieläkin yllättävän paljon, ehkä google ohjaa sinne väkeä, mutta itse kyllästyin bloggaamaan samoista asioista, joiden kanssa väännän työpäivän. Vähän samaan tapaan luulen, että jos tosissaan harjoittaa politiikkaa tai toimii ammatikseen maailmantuskan parissa, siitä bloggaaminen muuttuu kirjoittajastakin puisevaksi. Blogien syvään olemukseen kuuluu kuitenkin viihteellisyys, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vakavampaa aihetta voi olla korkeintaan sen ohella tai vähintään hyvin kätkettynä.
Tuollainen muute oli muinainen yritykseni:
http://verotus.blogs.fi
Huhtikuu 7, 2008 at 5:52 pm
Teppo
Hyviä pointteja. Omasta ammatista kirjoittamisen pitäisi olla osa ammattia, eli sitä pitäisi pystyä tekemään työajalla että intoa piisaisi. Jos harrastuksekseen pitää blogia ammatista, tulee ottaneeksi duunit kotiin. Jos blogin kirjoittamisesta ei saa rahaa, sen pitäisi ainakin tuntua viihteeltä - eihän sitä muuten jaksa.
Pätevän oloinen ammattiblogi tuo viritelmäsi, muuten. En ihmettele, jos google tuo kävijöitä senkin jälkeen, kun päivittäminen on jäänyt.
Huhtikuu 7, 2008 at 6:22 pm
Esa
Itsekin sorrun ajoittain blogissani maailman kriisien käsittelyyn. Yleensä niitä ei kukaan kommentoi ja olen vähentänytkin ko. aiheen minimiin. Se menee helposti saarnaamiseksi, eikä kukaan ole kiinnostunut tavallisen ihmisen saarnaamisesta. Toisaalta ulkoministerin tekstiviestit kiinnostavat enemmän kuin mielipiteet.
Omasta ammatistakin tulee kirjoitettua, mutta yleensä jonkin muun aiheen tiimoilta. Varsinkin kun edustaa pientä ammattiryhmää, niin turhaa se olisi yhteen aiheeseen edes keskittyäkin.
Huhtikuu 7, 2008 at 8:59 pm
Teppo
Heippa Esa,
saarnaaminen on tässä yhteydessä hyvä sana. Itseä isommista asioista on vaikea blogata ilman, että se menee saarnaamiseksi.
Huhtikuu 12, 2008 at 4:07 pm
Jussi förbom
Kiitän huomiosta. On varmaan ihan totta, että asiaa on vaikea lukea, sillä helposti tulee tunne, ettei jaksa tai että pitäisi tavallaan nähdä liikaa vaivaa. Silti en osaa olla sitä mieltä, että blogissa kuuluisi olla viihdeaspekti, jotta se olisi kiinnostava tai luettava. Ei kai journalismissa(kaan) (aina) tarvitse olla viihdeaspektia, eihän?
Olen toisaalta itse pohtinut paljon sitä, kuka Peking-blogiani oikeasti lukee ja miksi. Se ei ole käynyt ilmi kommenteista, sillä niitä juurikaan ole paria satunnaista lukuun ottamatta ollut. Olen pohtinut myös sitä, onko oma kirjoittamisen tapani sellainen, ettei se houkuta kommentoimaan. Tai ovatko ihmiset vain niin samaa mieltä käsittelemistäni asioista, etteivät osaa sanoa oikein mitään - tai niin eri mieltä, etteivät vaivaudu.
Laji on kiinnostava ja jopa houkutteleva, mutta vaikea. Asiasta pitäisi puhua, mutta miten tehdä se niin, että kiinnostua ja uteliaisuus säilyy. Ja toisaalta, mikseivät ihmisoikeuskysymykset lopulta olekaan ihmisistä niin kamalan tärkeitä, että niistä todella haluttaisiin keskustella?