Lokakuu 2007

Ihmisoikeusliitto on tehnyt mielenkiintoisen kyselytutkimuksen (pdf), jossa Suomessa asuvilta muslimeilta on kysytty, pitäisikö ristiriitatilanteen sattuessa noudattaa uskonnollista sharia-lakia vai Suomen lakia? Suuren osan mielestä uskonto antaa lakikirjaa paremman vastauksen elämän eettisiin kysymyksiin.

Selvityksestä nousi tietenkin ihan hirveä möly esimerkiksi Hesarin keskustelupalstalla.

Varinaisen selvityksen seliseliosiossa arvellaan, että vaikka yritys saada mukaan maallistuneitakin muslimeita oli kova, todennäköisesti suuri osa vastaajista oli varsin aktiivisia uskonnonharjoittajia.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten hartaat kristityt vastaisivat vastaavanlaiseen kysymykseen. Jos laki ja raamattu ovat ristiriidassa, kumpaa kuuluu noudattaa? Kuvittelisin, että tulokset ovat melko samankaltaisia.

Kun ihmiset uskovat, että pelissä on jotain elämää suurempaa, fanaattisuus on usein vain askeleen päässä. Kiihkouskovaisuus on tällaiselle maallistuneelle tallustelijalle hiuksianostattava juttu.

Ilpo näytti jotenkin ulkomaalaiselta asustuksessaan. En tiedä mikä tämän mielikuvan sai minussa aikaan, ehkä tuollainen vaatteisiin kääriytyminen ei kuulu tavallisimpiin paikallistapoihin. No, vaikutelma oli joka tapauksessa väärä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Kun aloitin kuvaamaan sataa tuntematonta, mietin olisiko parempi aloittaa kuvaaminen pienellä vai isolla kameralla. Pitävätkö ihmiset pientä pokkaria vähemmän pelottavana, vai onko ammattilaismaisen vaikutelman antava järjestelmäkamera se juttu? Aloitin kuvaamaan venäläisellä filmipokkarilla ja vaihdoin sitten digijärkkäriin, edelliset kymmenen kuvaa kokeilin puoli vuosisataa vanhaa laatikkokameraa.

Nyt ajattelin kokeilla uudempaan kertaan pokkaria. Kun aloitin, olin paljon nykyistä hermostuneempi pyydellessäni ihmisiä kuviin. Nyt rutiinia on enemmän - ehkä nyt saisi vähän luotettavamman käsityksen siitä, onko kameralla väliä. Siis sosiaalisessa mielessä.

Manu oli kävelyllä Tikkurilassa, Kerava-joen varressa. Menin juttelemaan, kamera olkalaukussa. “Vai että valokuvaaja? No mikäs siinä.” Olisikohan vastaus ollut erilainen, jos olisin pitänyt kameraa näkyvillä? Tuskin. Kyllä ihmisten kuviin saaminen taitaa olla enemmän omasta esityksestä kuin kameran koosta kiinni.

Manu kertoi kuvaavansa itsekin, koskelta oli kuulemma saanut keväällä hyviä kuvia lapintiirasta, joka oli pysähtynyt muuttomatkallaan radan varren kuohuihin kokonaiseksi viikoksi. “Aloitin kuvaamisen nyt vanhemmalla iällä, kun tuli nuo digikamerat ja oli varaa hankkia kunnon vehkeet.”

Vähän harmitti, ettei täytesalama ottanut toimiakseen.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Täytyy tunnustaa, että tätä kuvaa rakentelin miljöö edellä. Pohjolankatu on mahtava paikka, yksi Helsingin ikoneista. Ruskaretkeni Helsingin itäsen kantakaupungin ^[1] alueella oli yksinkertaisesti pakko päätyä ottamaan kuva ratikkaverkon pohjoisimmasta kolkasta, puukaupunkibulevardilta.

Olin virittänyt laatikkokamerani jalustalleen hyvissä ajoin, mitannut valotukset ja katselin, kun Nina ja Leo kävelivät katua toisesta päästä kohti kyttäyspaikkaani.

“Hei, harrastan tuntemattomien ihmisten valokuvausta. Voisinko ottaa teistä syksyisen muotokuvan?”

“Mitä maksat?”

“En mitään, mutta saatte kivan muotokuvan ilmaiseksi.”

Sopihan tuo. Nina ja Leo ottivat muutaman askeleen taksepäin, juuri siihen mihin olin mielessäni malleja asetellut.

Ulkoasuni ei vain tuntunut olevan kovin lapsiystävällinen. Leoa jännitti, enkä onnistunut saamaan hämmennystä hänen kasvoiltaan. Ehkä se olisi ajan myötä onnistunut, vähän niin kuin Mariannen kummipojan Jaakon kanssa. Laatikkokameralla en vain voinut härnätä ottamalla hukkaruutuja, joten keinovalikoima rajoittui lähinnä idioottimaiseen virnuiluun. Se ei selvästikään toiminut tarpeeksi hyvin. Tai ehkä Leon hämmennys johtui juuri siitä.

Niin tai näin, harjoiteltavaa taitaa vielä tässä ihmisten kuvaamisen jalossa taidossa riittää.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Istuskelin melkoisen laiskana Pasilassa, kun Sven käveli ohi. Huikkasin häntä juttusille, ja kirjastoon kiirehtinyt nuorimies pysähtyi. Vaihdoimme kielen englanniksi ja selitin, yhä istualtani ja kamera jaloissani, että haluaisin ottaa hänestä kuvan.

“Jaha, no kai se käy”, Sven myöntyi, selvästi hämmentyneen näköisenä. Pyyntö tuli varmaan tavallistakin enemmän kulman takaa, kun en ollut kovin aktiivisen kuvaajan näköinen pyyntöä esittäessäni. Varmaan näytin enemmän siltä, että olisin ollut pummaamassa kolikkoa, tulta tai neuvoa.

Virittelin kamerajalustaa, nousin seisomaan tolpan päälle kuvausasemiin ja ohjailin Sveniä oikeaan suuntaan.

“Hermostuttaako?”

“Vähän”, hän myönsi. Se tosin oli lähinnä muodollisuus, näkihän sen päällepäinkin.

“Oikeastaan taidan kyllä pitää tästä”, hän sanoi seuraavaan hengenvetoon, yhä selvästi hämmentyneenä. “Tosi hyvä idea. Hauska projekti.”

Mukavaa ilahduttaa ihmisiä. Ja ennen kaikkea: mukavaa löytää ihmisiä, jotka ilahtuvat yllätyksistä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Sitten Sadan tuntemattoman aloittamisen olen useaan otteeseen kysellyt selvästi ulkomaalaisen näköisiltä miehiltä lupaa ottaa kuva, mutta he ovat olleet varsin varauksellisia. Muutaman kerran olen kuvausluvan saanut, mutta kieltäytymisiä on tullut keskimääräistä enemmän. Asia on mietityttänyt - onko minulle sattunut vain huono tuuri, vai onko muista maista suomeen tulleilla miehillä sellaisia huonoja kokemuksia, joiden vuoksi he eivät kuviin halua? Alun perin olin ajatellut tehdä yhden kymmenen kuvan sarjan ulkomaalaisista/ulkomaalaistaustaisista, ^[1] mutta jossain vaiheessa luovuin ideasta - pitkälti monien kieltäytymisten takia.

Rabbil hyppäsi porttikäytävästä kadulle edessäni, joten en ehtinyt jännittää mahdollista kieltäytymistä. Hän hymyili vastaukseksi pyyntöön kuvata ja levitti kätensä. “Siitä vaan”, ele sanoi. Rupattelimme niitä ja näitä, oli hauska kuunnella Rabbilin eteläaasialaisella aksentilla puhuttua englantia.

Opinpa taas siitäkin keskustelusta jotakin — en nyt varsinaisesti mitään, mitä en olisi tiennyt, mutta jotain, mitä en ollut vain kunnolla sisäistänyt: Säännöllisesti uutisotsikoihin nousevat Bangladeshin tulvat selittyvät siitä, että maassa on aivan hillitön määrä jokia. Alava maa on isojen jokien suistoalue, ja yksittäisiä uomia on satoja. Kun Himalajalla sataa, se tuntuu Tyynen valtameren äärellä. Ja kovaa.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Kehuinko jo puu-Vallilaa? Taisin kehua, mutta kehunpa nyt vielä uudestaan: aivan upea paikka.

Vaan kovin hiljaista siellä oli, näin ihmisiä etsivän valokuvaajan kannalta. Ehdin odotella ja miettiä jo paikan vaihtamista, kun huoltomies Kai saapui kadulle. “No kaipa se käy”, hän vastasi kuvauspyyntöön, jossa olin yhtenä sotkuna suoltanut sekä kuvasarjan idean että ongelmani löytää ketään kuvattavaa kadulta.

Jos minun ideani on ollut tässä projektissa ylittää oma mukavuuskynnykseni ja ryhtyä vähän vieraalta tuntuvaan ihmisten jututtamisrumbaan, Kai tuntui astuvan oman rajansa yli suostuessaan kuvattavaksi. Hän oli selvästi hämillään, mutta jotenkin silti tyytyväisen oloinen siitä, että tuli kuvaan suostuneeksi. Hatunnosto siitä. Olisi varmasti ollut helpompi kieltäytyä. Arjen rohkeus on hieno asia.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Minulla on ollut silloin tällöin tapana luonnehtia ihmisiä sen mukaan, miten he suhtautuvat kuvauspyyntöihin. Päivi oli ehdottomasti “no mikäs siinä” -henkinen, mutkaton tyyppi. Ei hän nyt kuvaan välttämättä ja väen vängällä tupannut, mutta tuntemattoman kuvaajan avustaminen tuntui olevan hänelle varsin luontevaa.

Päivi sattui paikalle, ennen kuin olin ehtinyt katsoa kuvakulman valmiiksi, joten jouduin virittelemään kolmijalkaa pystyyn samalla, kun hän odotteli. “Menee hetki, tämä ei ole ihan yhtä nopeaa puuhaa kuin digikameralla kuvan ottaminen. Tuntuu, että kameran saaminen suoraan kestää puoli tuntia.” “No jos tässä niin kauan menee, niin taidanpa jatkaa matkaa.” “Hephep, kyllä tämä tästä.”

Juttelimme siitä, miten hieno kuvauspaikka Käpylä on. Kerroin käyneeni Paavalin kirkon luona, ja sekin oli Päiville tuttu. “Upea reitti sinulla tänään.”

Oli helppo olla samaa mieltä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

“Kaverilla olin yötä”, Visa vastasi, kun ihmettelin mitä tapanilalainen tekee aamupäivästä Helsinginkadulla. “Oltiin eilen Topi Sorsakosken ja Agentsien keikalla Tavastialla.”

“En minä mikään varsinainen Agents-fani ole, mutta onhan se sellainen legenda, että pitäähän se käydä katsomassa.” Vähän oli nuori mies kuulemma ollut eriparisessa seurassa rokkiklubilla, jossa oli ollut enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, sellaista Agents-väkeä. “Mutta hyvä keikka se kyllä oli.”

Helsinginkadulla puoli vuosisataa vanha Yashica-Matini herätti kiinnostusta. Juopotelleen oloinen miesporukka pummi tupakkaa, ja innostui kamerasta kovasti. “Onko tuo sellainen päältä katsottava.” Virkamiehen oloinen viisikymppinen puolestaan huikkasi, pysähtymättä: “Oho, vieläkö tuollaisia näkee käytössä!”

Oli sankarikuvaajafiilis, kun kantoi kolmijalkaan kiinnitettyä vanhaa laatikkokameraa pitkin Helsingin raitteja.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Luikahdin Paavalin kirkon vieressä olevalle korttelipihalle. Tuttavani asui korttelissa aikoinaan, ja tiesin paikan yhdeksi Helsingin kauneimmista.

“Täällä kuvataan paljon”, Jonne sanoi. “Mainosfilmejä, televisiosarjoja ja elokuvia.” Enpä tainnut olla ensimmäinen, joka paikkaan oli ihastunut.

Jonnekin kehui paikkaa, vaikka oli juuri muuttamassa pois. Ei muuten, mutta perheelle oli tullut hankittua oma kämppä Espoosta, ja vuokra-asuntoonkin oli tulossa remontti. “Nyt tähän etsitään vuokralaista kolmeksi kuukaudeksi.”

Korttelitalo on hyvin haluttu asuinpaikka. Olin yllättynyt kuullessani, että yksi mies omistaa korttelista 80 asuntoa, joita sitten vuokraa eteenpäin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.