Syyskuu 2007

Hietalahden telakan nosturit, ne oli pakko saada kuvaan. Ajoitin iltakuvauskeikkani vähän väärin, ja tulin juoksujalkaa Ruoholahdesta Hietsun torille, että ehtisin vielä sinisen hetken aikaan ikuistamaan nostokurkien profiilit.

Ja sitten, kun sain valotukset kohdalleen, aloin pälyillä ympärilleni. Ei ketään sopivaa missään. Ohikulkijat pyörän selässä, pahapaha.

Jäin nojailemaan jalkakäytävän kaiteeseen. Ja sitten saapui Mira, valkoiessa takissaan — ja suostui kuvattavaksi, vähän epäiltyään.

“En ehkä muuten olisi suostunut kuvattavaksi, mutta olin itsekin juuri ihastelemasssa miten kauniilta ilta näytti”, Mira sanoi, kun juttelimme kuvaussession jälkeen. Auringonlasku häneltä jäi näkemättä, koska hän oli ollut ystävänsä luona ja sisällä päivän viimeiset hetket. Sain kuitenkin päivän viimeisen kajon ikuistuttua Miran taustalle, yhdessä telakan ja sataman valojen — sekä nostokurkien — kanssa.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Tuttavat söivät lähinnä lihaa, kalaa ja juustoja. Ihmetytti, mutta ajattelin olla sosiaalihygieenisistä syistä hiljaa.

Alakarppaaminen :”(Wikipedia kertoo, että alakarppi - sanamuunnos englanninkielen termistä low carb eli low-carbohydrate diet - on ruokavalio, jossa rasvan vähentämisen ja kalorien laskemisen sijasta kiinnitetään huomiota ravinnon sisältämien hiilihydraattien laatuun ja määrään)”: on länsimaisen maailman buumeista kummallisin. Itse en syönyt lihaa moneen vuoteen, nyt otan punaista lihaa lautaselleni kerran kuussa, kun muuta ei ole saatavilla ilman kohtuutonta mausta, laadusta tai sosiaalisesta sopivuudesta tinkimistä. Kalaa ja eri sorttisia lintuja vähän useammin. Jotenkin vain tuo lihadietti tuntuu villeimpiin vegaanifantasioihinkin verrattuna melkoiselta nirsoilulta ja humpuukilta.

Koetin googlettaa, olisiko kukaan kirjoittanut mitään tämän buumin ekologisuudesta. Ei ollut, suomeksi eikä oikein englanniksikaan. Olin vähän yllättynyt. Olisi hyvinkin voinut, mutta ilmeisesti viherpiiperöt ja karpistit liikkuvat eri ympyröissä. Ei ole tullut kenellekään mieleen.

Alakarppaaminen on pahimman luokan elintasoyhteiskunnan ilmiö. Terveysvaikutuksista en käy väittelemään, mutta maailmanlaajuiseksi ja pitkäikäiseksi livetessään moisen hullutuksen ympäristövaikutukset olisivat huikeat. Siihen ei maailmalla olisi yksinkertaisesti varaa. Yhtä lihakiloa varten pitää nimittäin kasvattaa melkoinen määrä viljaa, mikä on omanlaisensa ympäristörasite. :”(Tästä on aika lailla viherpiiperölinkkejä, voit katsoa vaikka Suomen luonnonsuojeluliiton sepustukset.)”:

Ajatusleikkinä: mitä tapahtuisi, jos kaikki kiinalaiset innostuisivat (ja heillä olisi siihen varaa) pitämään itseään hoikkina raavaalla lihadietillä? Rai rai.

Jotenkin tämän ravintoainehysterian keskellä muistelen kaiholla sitä New York Timesin täysjärkistä artikkelia :”(Michael Pollan: Unhappy meals. Vaatii rekisteröitymisen, mutta on ilmainen.)”: , jossa annettiin terveysruokaohjeita tyyliin “Syö ruokaa. Älä liikaa. Enimmäkseen kasviksia”. Tuollaisia vinkkejä noudattamalla paranisi terveyden lisäksi maailma. Ihan oikeasti.

Tosin veikkaan, ettei alakarppaamisesta innostuneita tällainen pohdinta juurikaan kiinnosta.

“Jos mun naamaa ei tule siihen.” Irvistin ehdolle, jonka Ruoholahden metroaseman nurkilla skeitanneet pojat heittivät pyyntööni muutamasta kuvasta. Mumisin takaisin jotain sen suuntaista, että kyllä minulla yleensä on ollut tapana ottaa se naama mukaan kuviin, mutta että katsotaan, katsotaan.

Ei-lökäpöksysti pukeutuneen pojan taakse laski aurinko ja skeitti oli oikeastaan ihan hauska, kun hän piti sitä 45 asteen kulmassa. “Pysy siinä”, sanoin ja napsin muutaman kuvan. Ei siitä yhtään hullumpi tullut.

“Sano joku nimi, niin tiedän miksi kuvaani kutsua”, sanoin.

“No mikäköhän se olisi”, sälli alkoi laskeskella. Aikaa jahkaamiseen tuntui kuluvan puoli ikuisuutta.

“Pistä siihen vaikka että Kostaja. Sitä nimeä mä ihan oikeastikin käytän. Ainakin netissä.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Martilla oli muovikassi puolillaan silakkaa, mutta nyt ei oikein meinannut napata. “Ei, kyllä nyt taitaa olla tämän illan aika ohi”, hän harmitteli ja nosti siiman vedestä, mutta laski sen sitten uudelleen. Harmitti vähän, olin ajatellut että tästäpä saan kivan otoksen kalaa nostavasta kalamiehestä.

Muuten Ruoholahden rannassa oli rauhallista — Lauttasaaren sillallakaan ei ollut ketään. Martin seurana kyllä oli toinen kalamies, tosin ei kalassa eikä myöskään entisiä tuttuja.

Sitten siima kiristyi, ja Martti veti vedestä kolme silakkaa samalla kertaa. Olin hieman yllättynyt, ihan moista sarjakalastusta en osannut arvata homman olevan.

“Parhaina päivinä täällä on sata jätkää”, Martti kuvaili paikkaa. Sillalle ei kuitenkaan välttämättä tarvitse mennä, laiturilla on ottipaikkoja myös.

Toivottelin kalaonnea, kun lähdin jatkamaan matkaa. “Meillä sanotaan ‘kireitä siimoja’”, Martti huikkasi perään. Onnen toivottaminen ei ole hyvästä kalaonnelle.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Heti salaman saatuani olin päättänyt ottaa kuvan rautatien alittavassa tunnelissa Elielinaukion ja Kaisaniemen puiston välissä. Kovin hyvää selitystä tähän pinttymään minulla ei ole — tunneli mikä tunneli. Salamakuvaamiselle nämä putket antavat tietysti mahdollisuuksia, koska niissä on runsaasti eri värisiä valoja, mikä tekee kuvista kiintoisasti luonnottomia: lopputuloshan ei koskaan oikein vastaa sitä kokemusta, joka miellä on näiden tilojen väreistä.

Janne sattui juuri pistelemään portaita vastaan, kun olin menossa tunneliin etsimään kuvattavaa. Huppu päässään hän vaikutti oikein asialliselta tunnelikuvattavalta, joten pyysin häntä mukaan. “Kymmenen minuuttia junan lähtöön? Kyllä me ehdimme, tähän menee vain pari.”

Vasta kuvatessani tajusin, että Jannehan oli aika nuori sälli. Kuvattavana oleminen oli selvästi yhtä aikaa imartelevaa, hämmentävää ja huvittavaa, mikä ei tietenkään liity mitenkään hänen ikäänsä. Sain mielestäni ihan asiallisen kuvan, kiitin ja kävelin samoja portaita takaisin ylös. “Ehdithän varmasti?” Janne vakuutteli, että ehtii, hymyili, heilautti kättään ja pisteli junaan. En tullut kysynyyksi, oliko hän menossa Vantaalle vai Espooseen.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Iiro ennätti pistellä pari askelta ohitseni ennen kuin sain hänen huomionsa. Hän oli kävelyllä, korvillä kuulokkeet ja minä yritin saada viestini läpi heiluttamalla käsiä. Ehdin jo luulla, että Iiro käytti vanhaa kunnon “en huomaa sinua” -temppua ohittamiseeni. Mutta ei, kun oikein kunnolla elehdin siinä ihan Iiron juoksupuvussa kiinni, mies pysähtyi ja kasvoille nousi kysyvä ilme. “Niin?”

Olin odotellut taas tovin, että saisin jonkun istumaan Hesperian puistosta kaadetun lehmuksen kannolla. Olin jopa koettanut kädellä, että kanto ei olisi turhan märkä — olisi kurja pistää joku kastelemaan takapuolensa ventovieraan ihmisen kuvausharrastuksen takia.

Iiro kävi istumaan ja napsin pari kuvaa. Hän vaikutti vähän jäykältä, joten pidin muutaman sekunnin tauko ja etsimään sopivan asennon. Näytti heti paremmalta. Kovin kauaa en viitsinyt Iiroa mallina istuttaa; on vain harvoja inhottavampia asioita kuin kylmä, joka seuraa treenilämmön katoamisesta syysillassa.

Suora salama on melko julma valo, ja päädyin käsittelemään kuvaa jälkikäteen, että siinä olisi vähän muutakin draamaa kuin välähdyksen littanaksi valaisema profiili. En tiedä, onnistuinko, mutta ainakin tuli harjoiteltua.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Oli vähän kummallinen olo seisoskella täysvarustettu kamera kaulassa Töölönlahden kävelytien varressa ja odottaa, että joku muukin kuin loputon iltalenkkeilijöiden jono menisi ohi. Olin katsonut valmiiksi söpön maisemapaikan puun alta, mutta tässä tapauksessa hikiurheilija ei oikein olisi sopinut kuvaan.

Sitten bongasin Oskun ja Tintin, odottelin että he kävelivät kohdalle ja esittelin itseni.

“Olen odotellut että joku pariskunta kävelisi ohi. Tulisitteko kuvaan?”

“No, mennäänkö?” Osku kyseli, ja Tintin mielestä mentiin.

Puun juurella kysyin, miten romantillisen kuvan pari tahtoisi.

“Kuvaaja saa päättää.”

“Selvä, no sitten Osku voisit nojata tähän puuhun nääääin ja Tintti, jos sinä menisit tuohon syliin…”

Parilla oli hyvä meno päällä, eikä mikään ihme - Osku oli juuri saanut tehtyä viimeisen tenttinsä TKK:lle ja pari oli menossa juhlimaan iltaa. Olin napannut heidät käytännössä ravintolan ovelta, Töölönrantaan kun olivat matkalla. “Vielä on yksi pieni dippatyö tekemättä”, Osku nauroi kun onnittelin saavutuksesta. Totesin, että minulla puuttuu gradun lisäksi vielä yksi tentti, että häviölle tässä kilpailussa jään.

Tämä kuvasarjani on ollut hyvä tekosyy hankkia kaikenlaista pientä ja mukatarpeellista, mitä voi sitten ajaa sarjan myötä sisään. Nyt ostin pitkään hinkumani salaman ^[1] jonka peruskäyttöä harjoittelen seuraavien kymmenen kuvan ajan. Yökuvia tulossa.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Yläastelaiset ja ammattikoululaiset alkavat kuvata Sataa tuntematonta videolle. No kidding.

Helsingin nuorisoasiainkeskuksen järjestämillä nuorten kulttuurikursseilla aletaan kuvata syksyn videotyöpajoissa projekteja, jotka ovat ottaneet vaikutteita tästä 100 tuntematonta -sarjastani. En tietäisi, ellei kurssien vetäjä olisi pyytänyt lupaa kuvien ja tekstien käyttöön opetustarkoituksiin. ^[1]

Odottelen mielenkiinnolla, mitä nuoret saavat aikaan. Lopulliset tuotokset, työpajojen Kymmenen tuntematonta -koosteet olisi määrä saattaa kaiken kansan saataville YouTubeen, kunhan kurssit päättyvät. Ilmoittelen ja linkkaan, kunhan tiedän mistä ja mihin.