Syyskuu 2007

Valokuvatorstain 61. haaste on kursiivinen melankolia, joka on napattu Eino Santasen runon säkeestä. Pitää kysyä Einolta, mitä se tuolla meinasi, kun seuraavan kerran nähdään. Tuskinpa ainakaan kuollutta kiirunaa vaellusreitillä. Tai ehkä sitäkin, mutta epäilen kovin.

Alkuperäinen säe menee “On olemassa kursiivinen melankolia”. ^[1] Jos kursiivi nyt tarkoittaisi korostettua, niin jo pelkästään yritys kuvittaa surumielisyyttä tekee siitä kursivoitua. Vaan olen kyllä oppinut, ettei runoja parane minun mennä sanallisesti tulkitseman, metsään menen joka kerta.

Benropella oli hienosti kursivoidun melankolinen valokuva. Skrubun tulkinnasta tykkäsin myös.

Yleinen varallisuuden kasvu ja siitä seuraava yhä useampien mahdollisuus valita luksusta aiheuttaa ympäristölle yhä pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen on hankalaa, koska vapautta valita luksus on ikävä rajoittaa.

Viime viikonlopun kirjoitelmani karppaamisen ympäristöetiikasta herätti keskustelua. Samaa ovat tehneet satunnaiset tekstini yksityisautoilusta. Ehkä voisinkin nyt koettaa vetää ajatuksiani vähän yhteen.

Minusta yksityisautoilu on äärimmäisen mukavaa. Autolla on kiva ajaa ja sillä pääsee paikkoihin kuivana, nopsasti ja kaiken lisäksi ilman, että tarvitsee katsella kaiken maailman pummeja ja punkkareita naapuripenkissä. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka asuvat paikoissa, joissa oma auto on ainoa tapa saada asioita hoidettua millään mittapuulla järjellisessä ajassa. Ymmärrän hyvin, että monien mielestä heillä ja heidän lapsillaan on oikeus hankkia juuri niin monta autoa kuin varat antavat myöten.

Syön satunnaisesti lihaa ja toisinaan se on vallan mainion makuista. Olin aiemmin kasvissyöjä, mutta nuorempana olen myös metsästänyt. Minusta ihmisellä on oikeus tappaa eläin ravinnoksi. Näinhän se menee luonnossakin.

Lihan tuottaminen kuitenkin kuluttaa balttiarallaa kymmenen kertaa niin paljon energiaa kuin kasvien viljely. :”(YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö todisti hiljan, että lihantuotanto on suurempi hiilidioksiidin päästäjä kuin koko kuljetusala.)”: Lisäksi se pakottaa tehostamaan tuotantoa, mikä usein johtaa eläimien melko hurjaan kohteluun. Vaikka eläinten tappaminen ravinnoksi on minusta okei, niiden elinikäinen kiduttaminen alkaa jo tuntua moraalisesti arveluttavalta.

Yksinään kulkevat autoilijat puolestaan päästävät ilmaan rutkasti enemmän saasteita kuin tehokkaan julkisen liikenteen käyttäjät. Lisäksi autoille pitää rakentaa teitä ja parkkipaikkoja, mikä syö taas luonnonvaroja, tuottaa melusaastetta ja pakottaa peittämään määrättömät määrät hyvää rakennusmaata asfaltilla. Yksilölle oman ratkaisun hinta ei ehkä ole turhan kova, mutta yhteiskunnalle kokonaiskustannus on melkoinen.

Eliittien ^[1] harrastama luksus ei ole käytännössä merkittävä ympäristöongelma, koska määrät ovat pieniä. Moraalisesti se toki on väärin, jos kuningas syö kermaleivoksia, kun kansa samaan aikaan näkee nälkää.

Sekään ei ole ongelma, jos suuret joukot ihmisiä silloin tällöin hemmottelevat itseään ympäristöä hieman turhan paljon kuormittavalla luksuksella. Kyllä se luonto sen kestää.

Käytännön tilanne muuttuu, kun valtavat massat ihmisiä vaurastuvat niin, että heillä on varaa pieneen luksukseen, kuten vaikkapa autolla köröttelyyn tai pariin reiluun liha-ateriaan joka päivä. Tässä on ekokeskustelun suuri rintamalinja: Itse kukin vihastuu kulutusta arvosteleville viherpiiperöille, jotka vaativat rajoituksia valinnanvapauteen juuri silloin, kun itsellä alkaa olla varaa valita arkeen myös kiva eikä vain välttämätöntä.

Massakulutuksen ongelmia ei ratkaista yksilöiden omaan valintaan vetoamalla. Vaikka ihminen tietäisi hyvin massaautoilun ja lihatalouden ympäristölle aiheuttamat ongelmat, oma panos kokonaisuudessa on niin pieni, että omasta mukavuudesta tinkiminen ei tunnu mielekkäältä. Jos muut eivät tingi, maailma ei pelastu omasta uhrauksesta huolimatta. Jos kaikki muut tinkivät, maailma ei tuhoudu siihe, että itse ottaa vähän tai hieman enemmänkin luksusta.

Vapaaehtoisesti omasta edustaan tinkivä viherpiiperö onkin lopulta idiootti, joka kärsimyksellään maksaa vapaamatkustajankin ekolipun.

Mutta mitä tehdä? Lihansyönti ja autoilu tiukkaan valtiolliseen kontrolliin? Ikävältä kuulostaa moinen sääntelyvalta — eikä sille kyllä kansanvallassa saa kerättyä poliittista kannatustakaan. Ehkä sitä pitää vain tyytyä odottamaan parempaa tulevaisuutta, jossa insinöörit korjaavat maailman virheet ilman, että kenenkään tarvitsee tinkiä oikeudestaan luksukseen.

Klaus ja Eila näyttivät Mustekalan vieressä jotenkin niin piristävästi erilaisia kuin kaikki muut Linnanmäellä, että minun oli pakko mennä pyytämään heitä kuvaan.

Pariskunta oli tullut hakemaan tytärtään, joka oli viimeistä päivää töissä. “Hän sanoi, että kun on viimeinen työpäivä, hän menee viimeiseksi tuohon laitteeseen”, Eila nauroi. Ja siellä hän nyt sitten pyöri, ja laitteen nostattama ilmavirta tuiversi Eilan tukkaa.

Hauskuutta seurasi, kun parikunta esittäytyi. “Klaus”, mies sanoi. “Ei, se on Klasu”, Eila sanoi. “Siksi sinua aina kutsutaan. Minä olen Eila.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

K:n sisarukset^[1] olivat viettämässä iltaa Linnanmäellä, ja satuin paikalle juuri, kun yksi heistä oli ottamassa kuvaa maailmanpyörästä.

“Sopiiko, että minä otan kuvan teistä? Voitte laittaa sähköpostia ja laitan kuvan tulemaan sitten teille.”

“Mihin nämä menevät, näyttelyyn vai johonkin lehteen?”

“Ei, nettiin omaan projektiini vain. Tai ehkä joskus näyttelyyn, saa nähdä. Mutta nyt kokoan näistä vain sarjaa kotisivuilleni.”

Päivää myöhemmin yksi tytöistä laittoi sähköpostia: hän oli käynyt katsomassa 100 tuntematonta -kuvashow’n valokuvasivultani. Sähköpostista tuli hyvä mieli, siteeraan sen tähän kokonaisuudessaan ikään kuin lukijapalautteena:

Moi, olit turhan vaatimaton Linnanmäellä perjantai-iltana - ottamasi kuvat 100 tuntematonta -listalle ovat nimittäin todella hyviä!

Kävin katsomassa trailerin kuvista. Olet todella pystynyt tallentamaan kuviin paljon kunkin ihmisen olemuksesta. Niissä on jotain samankaltaista kuin esimerkiksi Robert Doisneaun kuvissa.

Kysyimme siskojeni kanssa sulta, kokoatko näistä kuvista näyttelyä. Kävin muutama vuosi sitten katsomassa eräässä keskiaikaisessa luxemburgilaisessa linnassa The Family of Man -näyttelyn, jonka Edward Steichen kokosi New Yorkin modernin taiteen museoon joskus 50-luvulla. Näyttelyyn oli koottu eri kansallisuuksia edustaneiden ammattilaisten ja amatöörien ottamia kuvia ihmisistä - tuntemattomista ihmisistä - eri elämäntilanteissa. Näyttely oli koskettava, ja siitä lähtien olen toivonut, että sellainen voitaisiin koota joskus uudelleen. Nyt huomaan, että tämä 100 tuntematonta -projekti itse asiassa edustaa eräänlaista modernia versiota näyttelystä. Kenties kuvista voisi kuitenkin koota näyttelyn?

Niin, kenties kuvista voisi koota näyttelyn. Onko ajatuksia, missä sellaisen voisi pitää?

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

Samuli seisoskeli Kirnun edessä Linnanmäellä. “Odotatko jotakuta? Ehtisitkö pariksi minuutiksi kuvaan?”

Kun Samuli poseerasi, hänen tyttöystävänsä Nelli paukahti taakseni ja yritti kuikuilla, mitä kameran ruudulla näkyi. Selvisi, että Samuli oli ollut odottamassa tyttöystäväänsä. “Toi ei uskaltanut tulla mukaan kyytiin!”

Pata kattilaa soimaa — eipä Nellakaan uskaltanut tulla kuvaan.

“Miten sä valitset, ketä otat kuvaan?”

Olen jo tottunut selittämään, etten ole ammattikuvaaja tai opiskelija, mutta tämä kysymys oli uusi. Olipa vaikea selittää, että lopulta se lähtee fiilispohjalta. Jotenkin Linnanmäellä ei tehnyt mieli kuvata kaikkein tuulipukuisinta kansaa, vaan halusi poimia väkeä joukosta. Kyllä sitä koettaa nähdä, kuka olisi jollain tavalla mielenkiintoinen. Tuulipukuihmiset ovat kiinnostavia jossain toisaalla, mutta eivät täällä. Minulla oli etukäteen mielessäni kuva huvittelemaan tulleesta helsinkiläisestä, ja Samuli nyt vain sattui näyttämään sellaiselta.

Tuli puhetta siitäkin, että tämä kuvausprojekti on selvästi kasvattanut rohkeutta ja röyhkeyttä lähestyä ihmisiä. “Tätä voisi varmaan käyttää hyväksi tyttöjen iskemisessä, mutta minulle riittää kyllä yksi.”

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.

“E-ei, taidan passata tällä kertaa”, Mika sanoi, hymyili ja heilutti kättään torjuvasti, kun pyysin häntä kuvaan Ateneumin nurkalla.

“Voi harmi, olisit ollut hyvä tyyppi. No, ota nyt kuitenkin mun kuvauskorttini ja käy tsekkaamassa sivut, olen kuvannut sata tuntematonta ihmistä ja olisin mielelläni ottanut sut ja ton hienon parran mukaan.”

Rupattelimme hetken, ja sitten Mika tarjoutuikin jo kuvaan. “Se oli ihan reaktio se ensimmäinen kieltäytyminen”, hän sanoi kun kävelimme yhtä matkaa Kaisaniemenkatua kuvauksien jälkeen. Juttelimme niitä ja näitä, hehkuttelimme sitä ja tätä. Vähän valokuvausta, vähän kaikkea muuta.

Oli hauska kätellä Liisankadun kulmassa ja jatkaa kohti Kalliota ja kotia. Hyviä tyyppejä, tuolla kaduilla.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Sarjassa ilmestyy uusi kuva ja tarina joka arkiaamu sadanteen kuvaan asti.

Samanhenkistä projektia kuvaa moni muukin eri puolilla maailmaa. Tutustu heidän ottamiinsa kuviin 100strangers.com-verkkosivulla. Lue myös aiempi artikkeli, jossa selitetään, mistä sarja sai alkunsa.