[...] Tämä ajatus sai pohjansa kun verkossa, joku sanoisi taas, keskusteltiin kansalaisjournalismista. Alkuun pääse vaikka tepon blogin postauksesta ja sen jatkosta. [...]

[...] mit�? Ai me keskustellaan taas kansalaisjournalismista ja bloggaamisesta? Jee! Saanko miekin tulla [...]

Mutta toisaalta, ei minusta blogipuolellakaan pitäisi voida jäädä hymistelemään, että “me ollaan pirun hyviä kommentaattoreita noin niinku yhteisönä, mitäs me sinne kentälle lähtemään”.

“…in response to an audience member’s point that newspapers do the legwork and bloggers only comment: “All I can say is that I look forward to a conference where we don’t have this argument and we talk about the possibilities of what we can do together.” (http://www.lostremote.com/2007/08/28/vs-thinking-watch-opa-in-london/)

Tässä saattaa olla avaimista koko homman ymmärtämiseen. Minusta kuitenkin haastajaa kaivattaisiin. Ihan niinkuin pienlehdet ovat haastaneet valtamediaa aiemmin.

Vielä, tolkutonta tautologiaa uhmaten: nykyisen kaltainen blogistan on ihan ymmärrettävä ilmiö nimenomaan sosiaalisena verkostona ja joukossa on paljon hyviä kirjoittajia. Tyylilajit kuitenkin rajoittuvat perinteisen mielipiteellisen kirjoittamisen eri genreihin - pakinoita, kolumneja asiasta ja omasta elämästä, laajimmillaan esseitä. Pieniä (tuote)sähkeuutisia toki siellä täällä tehdään, myönnetään.

On luontevaa, että tätä kamaa on suurin osa. Harrastajapiiri on kuitenkin laajentunut melkolailla, ja olisi kuvitellut tyylilajikirjon laajenevan reportaaseihin, feature-juttuihin ja henkilöhaastatteluihin. Näitähän tehdään sekä uutis- että ajankohtaisprinttiin, televisioon ja radioon. Olisi vaikea uskoa, etteivät ne sovi lainkaan nettiin.

Todellinen syy on kuitenkin varmaan siinä, että nämä luetellut tyylilajit ovat työläitä. Kuten Halo Efekti sanoi: “Itse ajattelen sen niin, että kun bloggaaja tekee usein tätä töiden jälkeen omalla vapaa-ajallaan - niin kovin syvälliseen panostukseen ei riitä aika eikä mielenkiinto, varsinkaan ilman mitään rahallista korvausta. “

Bloggailu on tapa saada päiväkirjalleen palautetta. Se puoli tästä blogistanista on leviämässä. (ihan näin perstuntumalta vaan)

Tärkeää ei ole se, että syntyy uutta tietoa, vaan että saa jauhaa paskaa, joku vielä saattaa kuunnella. Minusta tuollainen ajatus, että jos jostain aiheesta on jo keskusteltu ennenkin, ei siitä enää sen jälkeen pitäisi keskustella, ellei se tuo jotain uutta näkökulmaa kaikille. Yksinäinen paikka tästä maailmasta tulisi, ja hiljainen, jos kaiken saisi sanoa vain kerran.

Ehkä suomessa vain on niin luja usko siihen, että lehdistö kertoo asiat niin kuin ne ovat. Ne jotka haluavat kirjoittaa itse, hakeutuvat alalle.

Miksi blogien pitäisi olla ensisijaisesti kansalaisjournalismin väline? Tietokonekin oli alkuun ihan jotain muuta kuin mesettämistä varten.

Tästä blogista olen pitänyt kyllä, ja olen sen omaan blogiini linkannut. 100 tuntematonta oli mielenkiintoinen idea, toivottavasti jälkimmäinen puolisko saadaan pian alulle.

Suomessa on sananvapaus, joten jokainen ilmaiskoon itseään siten kuin parhaaksi katsoo. Sehän toimittajien pyhä mantra on: “Meillä on oikeus kirjoittaa”.

Itse ajattelen sen niin, että kun bloggaaja tekee usein tätä töiden jälkeen omalla vapaa-ajallaan - niin kovin syvälliseen panostukseen ei riitä aika eikä mielenkiinto, varsinkaan ilman mitään rahallista korvausta.

Joitain yksittäisiä rypistyksiä on löytynyt ja löytyy nimenomaan sieltä täältä, samaan paikkaan sellaisia ei nähdäkseni ole kerääntynyt.

Itse kyllä olen kuvabloggauksen ystävä ja luen pääasiassa niitä missä on paljon kuvia. Varmaankin se luetaan lapsellisuudeksi ja niin muodoin en saisi osallistua koko keskusteluun.

Jotenkin on tarve vääntää tätä vielä rautalangasta kun tuntuu niin pirun väärinymmärretyltä, mutta kaipaan siis tekstiä/sisältöä, joka ei lähde “kävin täällä muutenkin ja kerron nyt, millaista oli” -ajatuksesta vaan ajatuskuviosta “millaistakohan tuolla on - mennään, katsotaan ja kerrotaan”.

Mä pistin nuo omat linkkini lähinnä Eerolle, kun olin lukevinani, että nämä eivät välttämättä olleet tuttuja.

Ehkäpä noita uudenlaisia kirjoittajia on tullut, mutta me ei vaan olla niitä noteerattu. Tai sitten ne ovat vasta tulossa, kunhan kasvavat ulos Habbosta ja Galtsusta.

Se, että kirjoituskykyiset rekrytoidaan/rekrytoituvat valtamediaan pitää tietysti paikkansa. Samalla tavallahan reitti on aiemmin kulkenut pienlehdistä isompiin.

Kulutusjuhlahan tekee hyvää työtä juuri kokoamalla näitä sirpaleita kuluttamisesta, mutta muista aiheista tällaista koostetta ei taideta toimittaa.

Suomen Diggiä odotellessa.

Jos nyt oikein rautalangasta vääntäisi tätä turhautumistani, niin olen odotellut / toivonut, että tämä verkkojulkaisemisen helpottuminen (joka on blogi-ilmötä selittävä tekninen tekijä) olisi tuonut verkkoon uusia (todennäköisesti nuoria) yhteiskunnallisesti ja verkon/kulutuskulttuurin ulkopuolelle suuntautuneita kirjoittajia, jotka alkaisivat ottaa vanhan kunnon journalistisen raportoinnin käytäntöjä haltuun (ns. kansalaisreporttereita). Näin ei ole käynyt, vaan homma on pysynyt lähes sataprosenttisesti mielipidekirjoituksellisena.

En minä raportteja tulipaloista kaipaa. Tavallisista ihmisistä ja ilmiöistä, pikemminkin. Asioista, jotka tapahtuvat tuolla kaduilla ja pöpeliköissä.

Ilahduttavaa tietenkin on se, että tässä vuosien kuluessa hyviä asia(ntuntija)bloggaajia on tullut enemmän. Tyylilaji on silti pysynyt, no, blogimaisena.

Syitähän tähän voi olla monta. Varmaan ilmeisin on, että verkkokirjoittelun mielekkääksi kokevat yhä edelleen lähinnä me nörtit, jotka vietämme päivät pitkät täällä verkossa muutenkin. Kirjoittajat, jotka puuhastelevat “tuolla ulkona” kirjoittelevat yhä mieluummin pienlehtiin. Tuollaiselle kirjoittelulle ei välttämättä löydy yleisöäkään, joka on verkko/kulutuskulttuuriorientoitunutta, minkä seurauksena sitten taas työntö/veto ohjaavat kirjoittamaan jonnekin muualle. Raportointihan on melkoisen työlästä puuhaa ja vaatii aikalailla harrastuneisuutta, joten pieni yleisö tarkoittaa nopsasti hiipuvaa motivaatiota.

Toinen syy voi sitten olla se, että jos raportoiva tyylilaji kiinnostaa ja siihen on lahjoja, tulee melko nopeasti rekrytoiduksi valtamediaan, missä sitä yleisöä sitten on. Kolumnistejahan mahtuu lehteen pari, toimittajia parikymmentä.

No mut siis. Minusta tässä ei ole tullut vieläkään ilmi sellaista, mitä ei olisi aiemmin kirjoitettu. Ydinongelma tuntuu olevan se, että meidän/teidän toimittajain mielestä blogeissa pitäisi olla enemmän ensikäden tietoja, raportointia. Oikeaa ensikäden tietoa ja raportointia pitäisi olla (jos luen oikein) jostain, mitä tapahtuu oikeasti tuolla ulkona. Tässä on tietysti sikäli ristiriita, että yhä useampi meistä on duunissa täällä sisällä elikäs internetissä. Täältä on huono spotata tulipaloja, panssaritaisteluita tai puoluekokouksia. Sen sijaan spotataan pieleen meneviä mainoskampanjoita, mystisesti muuttuvia Wikipedia-artikkeleita ja tuollaista. Voisiko tällaista kirjoittamista pitää raportointina?

Puuttumatta nyt siis sitten edelleenkään siihen, että mistä tällainen vaatimus nousee ja onko se meille/heille bloggaajille mitenkään relevantti tai mielekäs.

Ei tässä nokkiin oteta, enemmänkin annetaan.

Minusta on tympeää todeta, että keskstelu webin mahdollisuuksista tarjota journalistinen haaste valtamedialle journalistisin perustein olisi jo käyty tyhjentävästi pari vuotta sitten. Toki on todettu, että blogi on vain alusta ja ilmiönä kyse on uudenlaisesta sosiaalisesta verkostoitumisesta ja eri kokoluokkien yhteisöstä. Lopulta kuitenkin on kyse siitä, mihin alustaa ja ilmiöitä käytetään. Koko ajan tulee mukaan uusia tekijöitä, joiden kiinnostuksen kohteista ja kunnianhimosta on lopulta kiinni, mitä verkkoon tuupataan.

Bloggasin joskus muistiin merkinnän Irakiin sotabloggaajaksi lähteneestä amerikkalaisesta tädistä. Hullu ja itsetuhoinen veto, mutta siinä oli sitä tekemisen meininkiä mitä Suomessa ei toistaiseksi ole nähty. Toivoisin, että nähtäisiin. Toivoisin, että joku viitsisi yrittää.

Ehkä tätä eroa voisi jotenkin tiivistää siihen, että kirkasotsaisen idealistitoimittajan motto olisi jotakuinkin “kansan on saatava tietää”, kun taas blogistanissa turhan monen iskulause on “kirjottelimpas tässä nyt vähän jotain tällasta aikani kuluksi ja harrastusmielessä”.

Se on ihan jees, että suurin osa ihmisistä bloggaa haircuttia ihan silkasta kirjoittamisen ilosta ja löysin rantein. Mutta se tiedonvälityksen nuori idealisti minussa kaipaa niitä faktoja tsekkailevia ja maailmasta teräviä havaintoja tekeviä totuudentorvia kirjoittelemaan omaehtoisesti nettin. Edes muutaman.

On tässä jo ehditty odottelemaankin, kasvavalla aktiivisuudella blogistanissa vuodesta 2002. Ehkä kohta lopetan, luovutan ja siirryn napadadaan.