Kansalaisjournalismin rappio ja 100 tuntematonta

Blogistanin kansalaisjournalismi on on noin yleisesti ottaen perseestä, vaikka kuinka tässä yrittäisi rypistellä vastaan. Tämän on huomannut Ylen kansalaismediakatsauksen toimittaja. Hänellä ovat menneet hermot:”(Via Sedis)”: duuniinsa heti alkuunsa:

” [--] ihmiset kirjoittavat sisällyksetöntä epäkiinnostavaa sontaa suurimman osan ajasta. [--] tilanne on ruvennut ahdistamaan. Ohjelma pitäisi saada ulos ja turhauttavaa on että suomesta puuttuu kokonaan kunnollinen kansalaisjournalismi.”

Niinhän se on. ^[1] Verkko on täynnä skeidaa ja blogeissa vallitsee ikuinen syksy. :”(Lainaan tässä Tiedemiehen esittämää määritelmää: “Joka syksy uudet opiskelijat tulivat yliopistoihin ja löysivät usenetin uutisryhmät. Nämä opiskelijat kirjoittivat laadullisesti ala-arvoista tavaraa, kunnes vuoden mittaan joko kehittyivät tai lopettivat. Signaali-kohina-suhde pysyi pitkällä aikavälillä kunnossa, koska suurin osa kirjoittajista oli kuitenkin kirjoittanut pidempään, joten kehittyvällä porukalla oli esikuvansa. Ennen pitkää verkko yleistyi myös muualla kuin yliopistoissa ja myös muut netinkäyttäjät löysivät uutisryhmät. Silloin heikkolaatuista kirjoittajaa tulvi pitkin vuotta ja signaali-kohina-suhde heikkeni tasaisesti. Tämä oli ikuinen syksy.”)”:

Kansalaisjournalismikin tarkoittaa nyt jotain ihan muuta kuin silloin, kun asiasta puhuttiin ennen nettikirjoittelubuumia. Silloin kansalaisjournalismi oli sitä, että valtavirtatoimittajat jalkautuivat kysymyään ihan tavallisilta ihmisiltä mielipiteitä, antoivat kansan puhua. Muuten kun valtavirrassa ääneen pääsevät lähinnä ne, joilla on valtaa ja asema. Aleksi joskus työpaikan ruokalassa kiteytti eron jotakuinkin niin, että ennen kansalaisjournalismi oli sitä, että mahdollisimman moni saisi vuorollaan puhua mahdollisimman monelle, kun nyt kansalaisjournalismi on sitä, että kaikki saavat huutaa yhtä aikaa ilman, että kukaan kuuntelee.

Blogeissa jokainen tuijottaa omaan napaansa, on oman elämänsä kolumnisti. ^[2] Kansalaisjournalismikeskusteluhutussa kaipaan eniten sitä, että joku muistuttaisi yhdestä journalismin perusluonteesta: siihen kuuluu kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan - myös siihen, jolla ei ole välittömästi kosketusta omaan elämänpiiriin. Tämä on minusta journalismissa oikeasti se kiehtovin asia, eivät osuvat sutkautukset kauppamatkalta. ^[3]

Tästä liu’utan keskustelun sitten sujuvasti omaan napaani, tai ainakin sen ympärille: Yksi syy julkaista 100 tuntematonta -sarjaa myös suomeksi ja myös tässä blogissa:”(Selviäisin mainiosti pitämällä sarjan vain Flickr-ryhmässä)”: on ollut tekemisen kautta osoittaa, että tämä on jotain, mitä kukaan muu ei tee. Tuomo totesi kommentissa, että 100 tuntematonta on journalistisesti parhaita suomalaisia blogi-ilmiöitä pitkään aikaan. Olen samaa mieltä. Siinä mielessä olenkin vähän yllättynyt, miten vähän sarja on linkitetty (kiitos kuitenkin Esalle ja Marille) ja miten harva on sitä kommentoinut.

No, reportaasisarjani sadan tuntemattoman tapaamisesta ja kuvaamisesta on nyt puolivälissä ja jatkuu syyskuun alusta arkiaamuisin julkaistavana ketjuna. Kertokaahan, te tähän asti vaienneet, mielipiteenne sarjasta. Ja jos tykkätte kertokaa kavereillekin. Muutama lisävieras kuvia ja kertomuksia katsomassa toisi nimittäin ihan mukavasti lisää motivaatiota.

Samasta aiheesta

• Blogistan puimurissa
• Viimeinen osa kansalaisjournalismin rappiosta (+mainos II)
• Lehtitalojen on aika kuolla
• Kerta kiellon päälle
• Jatkoa kansalaisjournalismin rappiolle
• Kansalaiskuvajournalistin rohkeuskurssi
• 64-vuotias bloggaaja lähtee raportoimaan Irakin todellisuudesta - omaan piikkiinsä
• Apureportterit kentällä
• Helsinki antoi ensimmäisenä journalistisen tunnustuksen blogille
• Verkon nurkat puhtaaksi