Heinäkuu 2007

En saanut varsinaisena kuvauspäivänäni kasaan koko Berliini-sarjan kymmentä kuvaa, joten metsästin sopivaa tyyppiä kuvattavaksi vielä viimeisenä matkapäivänä. Olin asettanut itselleni kriteereitä, jotka eivät tehneet asiasta yhtään helpompaa: minulla oli kuva ryhmästä, pari pariskuntaa, kaveruksia ja yksinäisiä miehiä - tarvitsin naisen, mielellään aikuisen. Lisäksi kuurosade pakotti välillä sisään - enkä ollut liikkeellä yksin, joten piti olla vähän matkakaverisosiaalinenkin.

Aloin olla vähän kireä, koska yhdeksän kuvan sarja olisi tuntunut torsolta. Periaatteessahan minulla oli ollut viikko aikaa kuvaamiseen.

Prenzlauer Bergissä satuimme kadulle seuraamaan pientä kaupunginosajuhlaa, valitsin ihmisjoukosta kuvattavaksi Silvian ja ryhdyin säätämään kameraa niin, että saisin taustalle vähän kadun lastenkarnevaalitunnelmaa.

Ja juuri silloin alkoi sataa.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Makuupussin kanssa Frankfurterin raittia pistelly Ploons oli sen verran mielenkiintoisen oloinen kaveri, että minun oli pakko pysäyttää hänet. I niin, että hän olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen erikoinen vaan pikemminkin juuri päinvastoin: hän näytti melkoisen stereotyyppiseltä Friedrichscheinin nuorelta asukkaalta kanniskellessaan säkkiä katurento huppari niskassaan.

Katurennoksi sälliksi Ploons myös osoittautui. Hän kysäisi, miten haluaisin hänen poseeraavan ja annoin melkolailla vapaat kädet - halusin kokeilla katukuvan ottamista niin, että nappaan kohteeni pitkältä suoralta tieltä kapeaan syvyysterävyyden alueeseen. “Mene tuonne, kokeile erilaisia asentoja ja liiku vähän ympäriinsä, minä annan moottoriperän laulaa.”

Ploons oli kuin muotinäytöksessä, otti ilmeitä ja asentoja. Eniten eloa ja tunnelmaa tuntui olevan kuvissa, joissa Ploons ensin laskeutui kantamuksineen kyykkyyn, poseerasi hetken ja nousi taas ylös, ikään kuin lähteäkseen moikkaamaan kadunkulmassa näkemäänsä tuttua.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Berliinin televisiotorni on Euroopan toiseksi korkein rakennus ja yksi Itä-Saksan isotteluprojekteista. Pienempikin torni olisi kyllä signaalin lähettämiseen riittänyt, mutta Lännelle piti näyttää. Jaetun Berliinin aikaan Alexanderplatzin torni näkyi kauas Länsi-Berliinin puolelle ja oli neuvostoinsinöörien ylpeydenaihe. Nykyään se on yksi yhtenäisen Berliinin symboleista ja ainakin minulle keskeinen kiintopisten kaupungissa navigoidessa.

Zoo stationilla kuvaamani punkkarit olivat ehtineet vaihtaa paikkaa televisiotornille ja pitivät möykkää, mutta ajattelin napata kuvaani jonkun muun. Herbert ja Hella sattuivat kävelemään ohi ja pistivät saksantaitoni koetukselle, kun koetin selittää, miksi halauaisin heistä kuvan. Kovin syvälliseksi emme keskustelussa päässeet. Taas yksi muistutus siitä, että hyvästä kielitaidosta olisi etua.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Alwin oli äitinsä Silvian kanssa kahvilla kadunvarsipöydässä, kun paukkasin ulos aterialta. Jotenkin kaksikossa oli hauskaa persoonallisuutta ja rupesin juttusille kyselemään kuvauslupaa. Kieleksi valikoitui sekalainen englanti-saksa: Silvia puhui saksaa, minä englantia ja Alwin vähän molempia. Hauskaa, miten pitkälle huonosta aktiivisesta kielitaidosta huolimatta selviää, kun kuullun ymmärtää kohtuullisesti.

“Teillä Suomessahan on melko elävä tanssikulttuuri, eikö?” Silvia kyseli. Alwinin ystävä oli asunut vuoden Tuusulassa ja käynyt usein tansseissa. Juttelimme tangosta, siitä miten pohjoisen maan sovitus on argentiinalaista melankolisempi. “Kansan mentaliteetti siirtyy musiikkiin, siitähän siinä taitaa olla kyse”, Silvia arveli. Helppohan tuollaiseen stereotypisointiin oli yhtyä. Kai se jostain kansanluonteen syvistä vesistä kumpuaa, se mollivoittoisuus.

Olin ajatellut välttää kuvien käsittelyä mustavalkoiseksi, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Se ei johdu siitä, että kadunvarsikuvassa on aika doisneaulainen tatsi vaan kuvattavien pyynnöstä. Silvia kertoi arvostavansa erityisesti mustavalkopotretteja ja oli vähän pettynyt, kun kerroin kuvaavani pääasiassa väriä.

Tämä on teille, Silvia ja Alwin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Saksan valtiopäivätalolla paistoi aurinko ja liput liehuivat tuulessa. Mieleen tuli nationalististen mainosjulisteiden kuvamaailma, joten katsoin sopivan kuvakulman valmiiksi ja lähdin etsimään sopivaa kuvattavaa. Pyysin ensin kuvaan saksalaista punkkaria, mutta hän kieltäytyi - tosin verrattain kohteliaasti ja hyvässä hengessä. Seuraavaksi bongasin valtiotalon nurkalla ostoksineen ystäviä odottelevan pukumies Maxin, joka oli itse ystävällisyys ja innostus.

“Oletko patriootti?” kysyin. “Tavallaan niinkin voi sanoa”, Max vastasi. Selitin hänelle, että haluaisin ottaa propagandahenkisen kuvan liehuvista lipuista ja ylväästi taivaanrantaan tähyävästä saksalaisesta. “Mikäs siinä, kuulostaa hauskalta”, Max vastasi. Menimme katsomaani paikkaan, Max asettui poseeraamaan. “Minne katson?” “Katso tuota puuta, kiitos. Juuri noin.”

Juttelimme niitä ja näitä mukavia, töistä ja tuntemattomien ihmisten valokuvaamisesta. Ihmettelin hiljaa mielessäni, miten vähän pukumiehiä onkaan tullut tämän projektin aikana kuvattua. Itse asiassa Max on ensimmäinen.

Myöhemmin, kuvaa työstäessäni ja Saksan-kokemuksiani miettiessäni mieleeni iski Saksan dragedia: natsien hirmuvallan takia kaikenlainen patriotismi, joka muualla on jotakuinkin luonnollisena pidetty osa yhteiskuntaa, yhdistyy vahvasti Hitleriin ja nostaa niskakarvat pystyyn. Jo pelkästään saksalaisten siviilien järjettömästä kärsimisestä puhuminen (Liittoutuneiden kaupunkipommitukset, neuvostosotilaiden hillitön terrori ja länsisotilaiden harrastama ryöstely) mielletään helposti natsisympatiaksi.

Kummallinen maa. Rankka historia.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Olin edellisenä päivänä ihastellut Berliinin keskustassa juutalaisten kansanmurhan muistomerkin visuaalisuutta ja oikeastaan jo etukäteen tiesin, millaisen kuvan haluan. Muistomerkillä oli - kuten varmasti aina - paljon väkeä. Anna ja Sara tulivat vastaan, ja pistelin heidän luokseen. Selitin haluavani kuvan sarjaani ja pyysin tyttöjä kuvattavaksi muistomerkin sisään. Heille sopi hyvin.

Molemmat tytöt olivat saksalaisia. Berliinissä asuva Sara oli esittelemässä kaupunkia ystävälleen Annalle, joka oli tullut kyläilemään. Harmittelin, miten viikko kaupungissa ei tunnu riittävän mihinkään. “Hei, minä olen asunut täällä 15 vuotta ja törmään silti jatkuvasti uusiin asioihin. Mikään aika ei riitä Berliinille”, Sara nauroi. Hieno, hieno paikka.

Kyselin, tietääkö kumpikaan miten holokaustin muistomerkkiä pitäisi tulkita. Miljoonien juutalaisten murhaa muistaa graniittipaalujen meri, jota ei kuvasta pysty ymmärtämään - se on koettava. Päädyimme erilaisiin tulkintoihin, kun tietoa ei ollut kenelläkään. Itse koin kiehtovaksi sen, miten ulkoapäin muistomerkki näyttää tyhjältä ja epämääräiseltä. Paikalla vierailevat sadat imiset vain hukkuvat muistomerkin sisälle, eivätkä he edes näe toisiaan sokkeloissa. Tytöt arvelivat puolestaan, että pylväät viittaavat samantyyppiseen geometriseen estetiikkaan kuin juutalaisuuden museo Kreutzbergissä.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

“Onko?” Nicholas kysyi, kun selitin 100 tuntematonta -projektin taustoja ja sitä, miten tuntemattomien kuvaaminen on hankalaa. Onhan se, mutta muuttuu kyllä koko ajan helpommaksi. Hankalinta on itse asiassa ylittää itse rakenneltuja sosiaalisia raja-aitoja, kuvaamisessa sinänsä ei ole mitään kovin kummoista.

Ja projektin mittaan vieraiden ihmisten häiritseminen muuttuu koko ajan helpommaksi. Syntyy rutiini.

Italiassa italialaisen tyttöystävänsä Robertan kanssa asuva Nicholas suostui kyllä mielellään kuvaan ja pari kuulosti kiinnostuneelta projektista. Nappasin Berliinissä parin päivän lomalla olleesta pariskunnasta kuvan Potsdamer platzille jätettyjen Berliinin muurin kappaleiden edessä. Turismia parhaimmillaan.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Zoo stationilla olin ajatellut kuvata turistin sodan muistomerkillä, Berliinin pommituksissa osittain romahtaneen kirkontornin edessä, mutta matkalla huomasinkin varsin edustavan joukon berliiniläisiä punkkareita pitämässä taukoa rahan pummaamisesta metroaseman sisäänkäynnin edustalla. Sympaattisen oloista väkeä - vähän tosin huvitti, kun yksi oli ensin netissä julkaisua vastaan mutta kun sanoin, että kyseessä on projekti, kuvan ottaminen ja julkaisu olisin sitten OK.

Kun kaikki tuntui keskustelun jälkeen olevan selvillä ryhmäkuvan ottamista varten, nelikko yhtäkkiä hajosikin eri suuntiin. Olin vähän ymmälläni, mutta hämmennys ei kestänyt kauaa. Seurue halusi kuvaan mukaan myös koiransa, jotka olivat kuljeksineet ympäriinsä pitkin jalkakäytävää ja viereistä nurmikkoa, ja ne piti kerätä kuvaa varten kasaan.

Vaikka olin päättänyt, etten maksa kuvista, annoin muutaman euron kaljarahaa - vaikkeivat nämä mallit sitä kovin röyhkeästi kuvatuksi tultuaan pyytäneetkään. Kun oli itse viikon istunut terassilla ja syönyt hyvin ja euroja säästelemättä, olisi tuntunut kohtuuttomalta kaivella taskunpohjia näille sälleille. Tuntui asialliselta antaa rahaa oikeastaan juuri siksi, että pummit suostuivat mielihyvin kuvattavaksi vaatimatta maksua. Reilu meininki, puolin ja toisin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Berliini-viikon aikana vieraiden ihmisten kuvaaminen oli tuntunut sen verran hankalalta, että päätin ottaa sarvesta härkää ja aloittaa kuvausurakkani rivakasti. Heti päästyäni Charlottenburgilta lähtevään bussiin ja istahdettuani aloitin rupattelun vieressä istuvien nuorukaisten kanssa. “Hei, puhutteko englantia? Hyvä, minun saksani on sen verran huonoa että puhuminen olisi hankalaa. Olen valokuvaaja, ja kuvaan 100 tuntematonta -nimistä projektia, se perustuu…”

Isam suostui mielellään kuvattavaksi, hänen vieressään istunut kaverinsa kieltäytyi naureskellen kunniasta. Isam kyseli, minne päin katsoo ja pyysin seuraamaan mieluummin liikennettä ulkona kuin tuijottamaan suoraan kameraan.

Kuvaussessiosta kehkeytyi mukava juttutuokio. Isam oli alkujaan libyalainen ja opiskeli nyt Saksassa lääkäriksi. Hän oli kiinnostunut kuvaamisesta, ja saimme aikaan hauskan keskustelun ihmisten auttamisesta eri ammattien kautta. Lääkärihän auttaa ihmisiä suoraan ja työn tulokset näkee, mutta journalistin yhteiskunnalle antama apu on välittynyttä. Isam totesikin, että hänen kotinurkkiensa suurimpia ongelmia on vapaan tiedonvälityksen puute.

Kun erosimme Zoologischer gartenin asemalla, Isam opetti vielä muutamat saksan kieliset avainfraasit kuvausprojektiini siltä varalta, että törmään englantia taitamattomiin ihmisiin.

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.

Kävin heinäkuun alussa pyörimässä viikon Berliinissä, mutta jätin tuntemattomien kuvaamisen yhteen pilviseen iltapäivään. Ajattelin maistella vähän erilaisia kuvatyylejä kymmenen kuvan setin verran, niin että tässä sarjassa yhdistävänä tekijänä on vain Berliini.

Hakeuduin passiin Charlottenburgin linnan etupihalle, ajatuksenani ottaa turistimatkasarjani aluksi kunnon turistikuva. Bongasin matkailijoiden joukosta malesialaiset Premin ja Premilan, jotka suostuivatkin kuvaan melko helposti, kun esittelin itseni englanniksi ja kerroin projektistani.

Otin pari kuvaa, minkä jälkeen huomasin käsieni tärisevän - hermoni olivat jo alkaneet tottua tuntemattomien jututtamiseen turvallisella suomen kielellä, mutta asioiden rakentelu järkevänkuuloisiksi lauseksi in english hermostutti melkoisesti. Kaikenlaista.

Premila muuten kommentoikin jo kuvaa Flickrissä. Olivat kuulemma olleet melkoisen skeptisiä kuvan suhteen, mutta yllättyneet iloisesti. Mistäköhän tuo skeptisyys johtui? Kesätukasta?

Tämä merkintä kuuluu Pohdiskelevan liftarin Sata tuntematonta -sarjaan, jossa tavataan ja valokuvataan tuntemattomia ihmisiä. Kuvat ja englanninkieliset tekstit on jo aiemmin julkaistu Flickrissä.