Lomografian koukku on yllätyksessä

Kuvasin eilen ensimmäisen rullallisen kuvia laina-Lomollani. Tuntui hauskalta kulkea kaupungilla ja räpsiä turistikuvia vanhalla venäläisellä turistikameralla. Kuulemma myös näytin vanhalta venäläiseltä turistilta.

Lomon ja muiden lo-fi-kameroiden viehätys piilee niiden tarjoamissa yllätyksissä. Optiikka on sen verran epätasalaatuista, ettei koskaan oikein tarkalleen tiedä, mitä saa. Värit väärystyvät, tarkennus on vähän sinne päin, valotusajan tietää sitten, kun suljin räpsähtää kiinni. Kuvat ovat reunoilta tummempia kuin keskeltä, koska linssi ei taita valoa vasaisesti.

Lopputulos on arvaamaton, mutta useinmiten helvetin hieno - ainakin, jos DDR-romanttinen sävymaailma yhtään kolahtaa. :”(Lelukameraestetiikkaan kilahtaneita kuvaajia on maailmalla paljon. Poppoolla on jopa jonkinlainen oma kansainvälinen kattojärjestö.)”:

Digikameroiden kanssa kaikki on niin viimeiseen asti kontrolloitua, että osa valokuvauksen perinteisestä viehätyksestä häviää. Kun itse aloittelin kuvausharrastusta, piti kuvien onnistumista aina jännittää - oliko varmasti valotettu oikein, näkyykö kuvissa mitään? Aina ei näkynyt. Nyt asian voi todeta saman tien, korjata asetukset ja ottaa uuden kuvan. Juuri siksi halusin aikanaan digikameran, että osaisin korjata mokani.

Samasta syystä on inspiroivaa kuvata vaihteeksi niin, että mokat ja menestykset paljastuvat vasta viikon tai kahden kuluttua, kun kuvat hakee labrasta. Lomolla onnistuminen on aina yllätys.

Samasta aiheesta

• Valokuvatorstai: Pykkärin jatke
• Valokuvatorstai: Rappion estetiikkaa
• Muistikuvia-sarja
• Mörkö ja Lomo
• Kansalaiskuvajournalistin rohkeuskurssi
• Lomo-mania iski
• Tuntemattomia: Pauli
• Tuntemattomia: Tuure
• Valokuvatorstai: Aatteen palo
• Tuntemattomia: Soila