Huhtikuu 2007

Uusi innostukenpuuska sai minut kaivamaan naftaliinista vanhan idean ja jalkautumaan kaduille ottamaan kuvia ihan tuntemattomista ihmisistä. Tässä on eläkepäiväänsä Tallinnanaukiolla viettänyt Leena, jolla oli mahtava hattu. Itse neulottu, tietenkin.

Harrastajavalokuvaajien suurimpia ongelmia on, että me otamme ihan saakelin tylsiä kuvia. Siihen on pitkälti syynä rohkeuden puute - harrastelija ei uskalla kuvata mitään mielenkiintoista.

Olen aloittelemassa valokuvausprojektia, jonka utooppinen tavoite on kuvata muutaman seuraavan kuukauden kuluessa sata minulle ennestään tuntematonta ihmistä. Kun näen kaupungilla kulkiessani mielenkiintoisen tyypin, menen juttusille, vaihdan muutaman sanan ja pyydän saada ottaa kuvan. Perusjuttuja, joita journalistin hommissa pitää (kuvan ottamista lukuunottamatta) tehdä usein. Kuulostaa helpolta.

Sosiaalisen kynnyksen ylittäminen ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta. Keskustelun aloittamiseen pitää usein tsempata lähes yhtä paljon kuin silloin, kun koetti mennä juttelemaan sille baarin näteimmälle tytölle. Takaraivossa takoo pelko, että toinen pitää idioottina ja sanoo ei. Eihän se mitään oikeasti haittaa, mutta paatumattomasta ja mukavuudenhaluisesta se tuntuu ikävältä.

Monissa valokuvakouluissa käsittääkseni järjestetään kursseja, joissa tarkoituksena on opetella juuri kontaktin ottamista kuvattaviin. ^[1] Käytännössä harjoitteiden sisältö on pitkälti sitä samaa, mitä nyt itse ajattelin harrastuksekseni ja kirjekurssina tehdä.

Sosiaalisen rohkeuden kehittäminen on keskeistä niin hyvän journalismin kuin sisällöllisesti hyvän kuvaamisenkin kannalta. ^[2] Hyvät jutut ja kuvat eivät saa jäädä haaveiksi siksi, ettei tekijä kehtaa.

Tervejärkisellä ihmisellä karttuu harjoittelun myötä rohkeuden lisäksi sosiaalinen kyvykkyys. Mitä useamman kerran on idiootti, sitä useampaa sosiaalista mokaa tietää varoa. Kovin pitkään kuvaustilanteisiin ei rymistele kuin norsu posliinikauppaan. Epäonnistu uudestaan, epäonnistu paremmin. ^[3]

Leikkimielisesti tätä pientä projektiani voisi kutsua vaikkapa kansalaiskuvajournalistin perusrohkeuskurssiksi. Jos joku haluaa liittyä joukkoon, tervetuloa. Pistin projektini tueksi pystyyn Flickr-ryhmän, johon ideasta innostuvat voivat tulla mukaan. Blogitsekin voi osallistua, tai vaikka pöytälaatikkoon. Tässä ei ole tärkeintä kuvien esittäminen, vaan rohkeus niiden ottamiseen

Tuhat vanhaa armeijan fillaria on melkoinen näky Senaatintorilla. Ja armeijan julkisuuskikka hyvä oivallus - olin kuvitellut sitä mainostoimiston keksimäksi, mutta kovasti fillareiden rivijärjestystä valvonut pääesikunnan markkinointipomo väitti ideaa omakseen.

Olen kuljeskellut ympäriinsä Lomon kanssa ja ottanut kuvia. Tämä on oma, ja Huuto.netistä. Ihan kuten nuo armeijan pyörätkin.

Tiedossa kuvia. Paljon. Valtaosa Flickrissä, osa myös Pohdiskelevan liftarin puolella.

Valokuvatorstain 43. haaste, Mikrokosmos, sai minut tapojeni vastaisesti tekemään kuvamanipulaatioita. Saatan jälkkäsitellä kuvia rankastikin, mutta niiden sisältöön en puutu - vaikka valotuksia ruuvaisi miten, mitään en yleensä poista tai lisää kuvaan. Poikkeus vahvistaa säännön. Yllä olevaa kuvaa on manipuloitu.

Mikrokosmos viittaa ajatukseen, jonka mukaan on olemassa kokonaisia sisäkkäisiä universumeja, ja meidän maailmankaikkeutemme voi olla vain likatahra jättiläisen kynnen alla. Tästä ajatuksesta on revitty riemua supersankarisarjakuviin ja kännisiin lukiofilosofikeskusteluihin. Jälkimmäisiin olen joskus osallistunut itse.

Kuvan kikka on silmissä. Vilkaiskaapa kuvaa täysikokoisena, niin näette Andromedaan spiraaligalaksin ja heijastuksen uudesta elämästä.

Lupaan jättää tällaiset kuvituskuvakikkailut vähiin. Kunniasanalla.

Poimintoja Valokuvatorstain mikrokosmoksesta:

• Viivi matkustaa mikrokosmokseen kolmiolääkkeillä
• Eksyneellä turistilla on hieno viiden kuvan sarja
• Ruusuttaren yökuva on hämmentävä
• Benropella teknistä takuulaatua
• Valontuoja fiilistelee hienosti

Kuvasin eilen ensimmäisen rullallisen kuvia laina-Lomollani. Tuntui hauskalta kulkea kaupungilla ja räpsiä turistikuvia vanhalla venäläisellä turistikameralla. Kuulemma myös näytin vanhalta venäläiseltä turistilta.

Lomon ja muiden lo-fi-kameroiden viehätys piilee niiden tarjoamissa yllätyksissä. Optiikka on sen verran epätasalaatuista, ettei koskaan oikein tarkalleen tiedä, mitä saa. Värit väärystyvät, tarkennus on vähän sinne päin, valotusajan tietää sitten, kun suljin räpsähtää kiinni. Kuvat ovat reunoilta tummempia kuin keskeltä, koska linssi ei taita valoa vasaisesti.

Lopputulos on arvaamaton, mutta useinmiten helvetin hieno - ainakin, jos DDR-romanttinen sävymaailma yhtään kolahtaa. :”(Lelukameraestetiikkaan kilahtaneita kuvaajia on maailmalla paljon. Poppoolla on jopa jonkinlainen oma kansainvälinen kattojärjestö.)”:

Digikameroiden kanssa kaikki on niin viimeiseen asti kontrolloitua, että osa valokuvauksen perinteisestä viehätyksestä häviää. Kun itse aloittelin kuvausharrastusta, piti kuvien onnistumista aina jännittää - oliko varmasti valotettu oikein, näkyykö kuvissa mitään? Aina ei näkynyt. Nyt asian voi todeta saman tien, korjata asetukset ja ottaa uuden kuvan. Juuri siksi halusin aikanaan digikameran, että osaisin korjata mokani.

Samasta syystä on inspiroivaa kuvata vaihteeksi niin, että mokat ja menestykset paljastuvat vasta viikon tai kahden kuluttua, kun kuvat hakee labrasta. Lomolla onnistuminen on aina yllätys.

Minulle tuli viime yönä, yllättäen ja nurkan takaa kesken unen etsimisen, ihan hirvittävä tarve saada ehta Lomo-kamera. Tiedän, että ne ovat niin tositosi viimeviikkoisia - leikin sellaisella itse joskus kuusi vuotta sitten, - mutta nyt on pakko saada pakko saada.

Uusvalmiste maksaa järjettömiä, kun näitä aikanaan sai muutamalla kymmenellä markalla tai vähemmälläkin toreilta ja turuilta. Onko kenelläkään nurkissa tuollaista käyttämättömänä? Voisin vuokrata kympillä vuodeksi ja palauttaa ensi keväänä tai ostaa vähän kalliimmalla kokonaan pois nurkista pyörimästä.

Holgakin käy.

Elämä näyttää muutaman seuraavan päivän sen verran hoppuiselta, etten varmaankaan ennätä ottaa uutta kuvaa Valokuvatorstain haasteeseen. Kieltäydyn kuvaamasta heräävää luontoa teemaan Kasvu, koska se on liian ilmeistä. Ja sitä toista ajattelemaani kasvua en ennätä tapaamaan, kun on aamuista iltamyöhään töitä ja kulttuuririentoja.

Lauantai-iltana kaveri totesi baarissa, että Pohdiskeleva liftari on ihan kiva blogi, mutta uusia kuvia pitäisi olla enemmän. Pistetään sitten viikon kuvaksi runoilija Tuomas Timosta, jota kuvasin Lumooja-nimistä pientä kirjallisuuslehteä varten lauantaina. :”(Tiedoksi ja muistutukseksi: laitan säännöllisesti kuvia Flickriin, joten en pidä erikseen valokuvablogia. Pitkäähän silmällä sitäkin.)”:

Keikka oli mukavimpia, sellaisia “tällaista toimittajan / kuvaajan työn pitäisi olla” -reissuja. Olin tullut Mediapäivien kinkereiltä kotiin auringonnousun jälkeen, nukkunut likipitäen turhan pitkään ja pyyhälsin pää vielä melko usvaisena tapaamaan runoilijaa Linnunlaulun Siniselle huvilalle.

Kummallakaan ei ollut kiire. Otimme ensin perusposeeraukset aurinkoisessa Töölönlahden kaislikossa ja lähdimme sitten Kallioon, missä yritimme kovasti päästä pornokauppoihin ikuistamaan Timosen paikassa, jossa seksi on korvannut rakkauden. Eivät päästäneet. Osa oli kiinni ja se aukioleva kielsi kaivamasta kameraa laukusta.

Tuuli heitti kuvaajan ja kuvattavan iltapäiväkaljalle turisemaan niitä ja näitä. Timonen teki vaikutuksen, fiksu kolmekymppinen dramaturgi ja teatterilehtori. Pitänee lukea runokokoelmakin, kun en ennen keikkaa ehtinyt.

Kuva on Töölönlahdelta. Ajattelin tehdä kevään ja alkukesän aikana sarjan tuollaisia osin yli-, osin alivalottuneita portretteja. Suoraan edestä ja laajakulmalla. Pönöttäviä ihmisiä erilaisissa ympäristöissä.

Valokuvatorstaista suodatettua:

• Kaksikieli: kasvu vanhemmuuteen
• Zoetrooppi: Kun isä uuden telkkarin osti
• Pimeän meren valokala
• Lepis: ongelmat kasvussa
• Benrope: keinotekoista kasvua

Viikonlopun Mediapäivillä Helsingin Messukeskuksessa on mahdollisuus nähdä Pohdiskeleva liftari lavalla ja kuunnella keskustelua maahanmuuttajista ja mediasta.

Vedän huomenna perjantaina Mustavalkoinen media -paneelikeskustelun. Selittävänä alaotsikkona on “millaisen kuvan tiedotusvälineet antavat maahanmuuttajista”, ja asiaa ovat kanssani pohtimassa mediatutkija Kaarina Nikunen Tampereen yliopistosta ja toimittaja Levan Tvaltvadze, joka tekee Ylelle venäjänkielistä radio-ohjelmaa ja avustaa Hesarin urheiluosastoa.

Keskustelu alkaa ilmiölavalla huomenna perjantaina 13. huhtikuuta kello 17.

Nikunen on luvannut kertoa Tampereella tehdystä pilottitutkimuksesta, jossa on tarkasteltu lukijoiden mielipiteitä maahanmuuttajauutisoinnista. Vastaajina on ollut sekä maahanmuuttajia että kantasuomalaisia, ja molemmat osapuolet ovat löytäneet omat ärsyyntymisen aiheet.

Tvaltvadze on puolestaan yksi harvoista maahanmuuttajataustaisista toimittajista, jotka ovat tehneet töitä myös suomenkielisille viestimille. Hänelläkin on varmasti sanansa sanottavanaan.

Tulee varmasti mielenkiintoinen keskustelu. Tulkaa katsomaan ja vaikka nykimään hihasta paneelin jälkeen.