Maaliskuu 2007

Shorpy - 100 vuotta vanha kuvablogi tarjoilee kuvaherkkuja vuosien takaa. Nimensä blogi on saanut 1900-luvun alun alabamalaiselta lapsityöläiseltä, joka raatoi Bessien kaivoksessa rasvaajana. ^[1] Shorpy sattui lapsityötä vastustaneelle National Child Labor Committeelle kuvanneen Lewis Hinen linssin eteen ja jäi historiaan. Moni hänen kaltaisensa, kymmenvuotiaana duunit aloittanut ja kolmekymppisenä ammatin aiheuttamaan keuhkopöhöön kuollut ei jäänyt - eikä jää; samanhenkisessä tilanteessa monet lapsiduunarit ovat yhä.

Jäin ihmettelemään, miten hyviä värikuvia jo 1940-luvulla on saatu aikaan. Näkemissäni sodanaikaisissa värikuvissa on aina ollut vähän valjuutta väreissä ja tarkennuksessa, mutta esimerkiksi Shorpyn veturikuvat 1940-luvulta ovat ihan teknistä priimaa. Vau. (via Kasa)

Human Rights Watchilla on tyrkyllä tylyhkö raportti, jonka mukaan jenkit ovat lähettäneet Guantanamossa pidettyjä vankeja takaisin kotimaahansa Venäjälle kidutettavaksi.

Kyseessä on seitsemän Afganistanista pidätetyn kaukaasin remmi, joka passitettiin Venäjälle vuonna 2004. Venäläiset vannoivat kautta kiven ja kannon, että porukkaa kohdeltaisiin inhimillisesti, vaan kappas - kolme joutui kidutuspenkkiin.

Uh. Näitä stooreja lukiessa ei oikein tiedä, miten päin pitäisi olla. Ihmisoikeusjärjestöt ovat ihan aiheesta haukkuneet näitä niin sanottuja diplomaattisia takuita täysin mitääntekemättömäksi horinaksi. Ketään ei tulisi lähettää maahan, jossa voi joutua epäinhimillisesti kohdelluksi - eikä kansainvälisen oikeuden mukaan saakaan :”(YK:n kidutuksenvastainen sopimus kieltää luovutukset, joissa luovutettava on vaarassa joutua kidutetuksi kohdemaassa)”:.

Vaan niin vain suurvaltain virkamiehet diilaavat ihmiskohtaloita. “Hei Sergei, ethän nyt varmasti sitten hakkaa tätä sälliä siellä Moskovassa jos me sen teille annamme?” “No en tietenkään, Bob, en varmana…” :”(BTW, Ihmisiä ovat karkottaneet kolmansiin maihin kidutettavaksi myös ainakin Kanada ja Ruotsi. Näissäkin Pilateksen käsienpesuna on toiminut diplomaattisilla takuilla diilailu. )”:

Nettiuutisten lukijat eivät kaipaakaan lyhyitä tekstejä, vaan lukevat itseään kiinnostavista aiheista pidempiäkin juttuja. Poynter Instituten Eyetrack-tutkimuksen ^[1] keskeisimmän havainnon mukaan lukijat etsivät nopeasti silmäilemällä itseään kiinnostavat otsikot ja syventyvät sitten niihin ajan kanssa.

Kaksi kolmesta lukijasta luki mielenkiintoiseksi valitsemansa jutut kokonaan, alusta loppuun. Tämä on melkoinen uutinen aikana, jolloin verkkosivujen lukijoita pidetään keskittymiskyvyltään kultakaloina ^[2] ja nettituottajat vaativat lyhentämään uutisia taustoittavat jutut muutaman rivin rykäisyiksi. Lukijoilla riittää into pidempiikin teksteihin, kunhan aihe kiinnostaa.

Journalistille tosin tarinan keskeisin opetus on ennestään tuttu: tärkeintä on otsikoida hyvin ja keskittyä muotoilemaan pari ensimmäistä lausetta kunnolla. Kun lukijan kiinnostus on näillä täkyillä napattu, lopusta ei tarvitse juurikaan murehtia.

Lisäys: Online Journalism Review’ssa on mainio artikkeli, jossa summataan tutkimustuloksia katseen kulusta verkon uutissivuistoilla. Sieltä löytyy myös tuo Suvikon kommenteissa heittämä havainto, että miehet tuijottavat kuvissa olevien ihmisten haarovaliä sekä analyysi siitä, miten tuloksia voisi toimitustyössä soveltaa.

Valokuvatorstai on minusta ollut aivan briljantti tapa käyttää verkkoa: Yhtäällä inspiroidaan valokuvaajia, kaikkialla inspiroidutaan. Toteutustavassa minua kiehtoo homman hajauttaminen ^[1] ja yksinkertainen toteutus ^[2] Periaatepuolella ihmisten inspiroiminen on minusta kannustettavaa ja kaunista.

Silti osallistun ensimmäistä kertaa. Valokuvaaminen on ylipäätään jäänyt kaiken muun varjoon: Viime vuosina olen keskittynyt kirjoittamiseen :”(Kymmenisen vuotta olin hyvin, hyvin innostunut kuvaamisesta ja hengailin pitkiä aikoja pimiöillä. Sitten Ylioppilaskameroissa totesin kuvia muiden kerholaisten kuviin verratessani, että lahjat eivät taida riittää ammattilaiseksi ja päätin keskittyä kirjoittamiseen. Nyt kaikki ne, jotka tuolloin tunnustin paremmikseni, ovat ammattikuvaajia ja osa nykyisiä työkavereitani, joiden kanssa käyn juttukeikoilla. )”: ja viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana remontointiin ja muuttoon.

Katsotaan, josko Valokuvatorstai vastedes inspiroisi tarttumaan useammin kameraan ja kaivelemaan arkistoista kuvia uudelleenkäsittelyyn. Tässä kuitenkin kuva Valokuvatorstain 39. haasteeseen, joka on kodikas. Kuvassa ei oikeastaan ole sen suurempaa kikkaa, se on vain jotain, mikä juuri nyt tuntuu korostuneen kodikkaalta: pieni siivu uutta, omaa kotia. ^[3]

Apu-lehti on näemmä Mediablogin Matti Lintulahden luotsaamana lanseerannut kansalaisreportterien verkkopalvelun Apureportterin. Pakko sanoa, että tykkään nimestä, jolla haalitaan lukijoita raportoinnin avuksi ja sloganista “Eikö juttu miellyttänyt - keksi itse parempi”. Hyvää copya.

Lisää krediittiä tulee sivuston reporttereille tarjoamasta ohjepaketista, joka on ainakin äkkivilkaisun perusteella asiallisen selkeä ja kattava, ja tarjotaanpa samaan pakettiin verrattain yleiskielinen katsaus reportterin kannalta keskeisiin lakipykäliinkin. Ja - tässäpä uutispommi - Apu lupaa maksaa reporttereille palkkioita tekstien laadusta riippuen parista kympista pariinsataan euroon.

Luulisi kiinnostavan.

Vielä on tietenkin turhan aikaista analysoida sisällön kehitystä suuntaan tai toiseen, mutta avaanpa sanaisen arkkuni silti. Olin hetken positiivisesti yllättynyt nimimerkki Ilkka Ranta-ahon laadukkaista kansalaisraporteista Saksan televisioviihteen surkeasta tilasta ja asiallisesta “sotiemme sankarit turisevat“-pätkästä. Mutta mutta. Kyseinen Ilkka Ranta-ahohan taitaa olla Avun verkkopuolen toimituspäällikkö, siis ammattijournalisti eikä mikään puskasta vekkosivulle tupsahtanut apureportteri. ^[1]

Muuten tähän mennessä Apureportteri-saitille karttunut sisältö onkin aika keskinkertaista lukijanosastokamaa.

Vaikka oma palkkani ja paikkani onkin tässä tulilinjalla, niin silti aina toivon, että jostain tulisi se suuri kansalaismedia, jolla valta kaapattaisiin kirjoittavalta eliitiltä. Ja aina, tai ainakin valtaosassa tapauksia, petyn pahasti. Kansalaisjournalismin anti on hemmetin usein ihan karmeaa tuubaa: teinien narsistista tiexää, akkojen turhanpäiväistä kaakatusta ja äijien jonninjoutavaa jorinaa.

No, toivotaan että kansa sen vallan vielä kaappaa. Veikkaanpa kuitenkin, että Lindholm on oikeassa jupistessaan tämän tästä blogiriviensä välistä, että hampaattomalla ja aikansa eläneellä, ammattilaisvoimin tehdyllä valtamedialla on paikkansa.