Suurin osa kavereistani on sitä ihmistyyppiä, joka oli koulukiusaamisen ottavana osapuolena: sellaisia vähän erilaisia nuoria, osa ehkä vähän sisäänpäin kääntyneitä, kukaan ei harrastanut jääkiekkoa tai ollut koulun cheerleader-joukkueessa, [1] Suurimmalla osalla heistä menee nyt pirun hyvin: lähes jokainen pääsi siihen kouluun, mihin halusi ja aloittelee nyt opintojenjälkeistä uraa: heistä on tullut toimittajia, tiedottajia, nokian kovapalkkaisia diplomi-insinöörejä, yliopistotutkijoita, graafisia, teollisia ja vaatesuunnittelijoita, kovassa uranousussa olevia nuoria virkamiehiä, joistain kunnon julkkiksiakin.
Olen elänyt maailmassani siinä illuusiossa, että me olimme niitä, jotka voitimme: me pääsimme sinne, minne halusimme ja teemme asioita, joilla on meille merkitystä. Sen perusteella, mitä olin muutamasta kiusaajaksi muistaneesta ala-astetutustani kuullut, arvelin nöyryyttäjien joutuneen sivuraiteille. Yksi oli marketin kassana, toinen alkoholistihoitolassa, kolmas kuollut.
Viime vuoden puolella olimme tulenpyörityskeikalla bisnesihmisten megasyntymäpäivillä, missä minulle aukesi toinen todellisuus. Kun yksi juhlakaluista, valkoiseen pukuun ja hattuun sonnustautunut keski-ikäistyvä äijä, sihtaili esiintyjäryhmämme valmisteluita kalliinoloisella, lasertähtäimellä varustetulla hernepyssyllään ja nauroi aina huomatessaan olevansa häiriöksi, tajusin: tuonne se toinen puoli takapihan bullyistä menee! Ne perkeleet ottivat voiton omalla kentällään!
Tuija kirjoitti ennen joulua kiltteydestä, Kjell Westön ja Annamari Sipilän sanoin, ja olin kovin samaa mieltä. Minusta kiltteys on viisautta. Vaan valitettavasti ilkeydellä ja röyhkeydelläkin pääsee pitkälle, kun valitsee alansa oikein.
Osasta kiusaajia tulee epäonnistujia, jotka ampuvat kuulan kalloonsa ennen 25-vuotispäiväänsä. Osa kiusaajista nöyryyttää itselleen tien kovapalkkaisiksi, vittumaisiksi pomoiksi. Tämä oivallus voidaan kirjata suureen elämänkirjaani yhtenä katkerana havaintona siitä, että oikeudenmukaisuutta ei anneta. Elävässä elämässä paha ei saa palkkaansa, vaan toisinaan kovaa palkkaa.
Onko tässä muuten perimmäinen selitys siihen, että bisnesmaailman harmaat pukumiehet ovat tuhoamassa maailmamme täydellisellä sosiaalisella ja ekologisella vastuuttomuudellaan? Eikö se johdukaan systeemistä, kuten olen olettanut, vaan keskeisten tekijöiden henkilökohtaisista taipumuksista pahaan?
- Kyllä, lukiossa meillä oli ihan oikeasti cheerleader-tyttöjä, vaikkakaan ei ihan rehellisesti sanoen kyllä koulun joukkueessa. ↩
Samasta aiheesta
Tags: Elämä, henkilökohtaista, kiusaaminen, koulukiusaus, yhteiskunta
5 comments
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2007/01/05/mita-kiusaajista-tulee-isona/trackback/
Tammikuu 5, 2007 at 2:49 pm
Kirsi
Kovuus ja piittaamattomuus ovat kai nykyään hyveitä?
Osalle ihmisitä tulee kiksejä siitä, että ne voivat mielestään katsoa muita alaspäin ja katsovatkin, vaikka ei ole mitään aihetta. Ihmiset ovat samanarvoisia, tulevat alasti maailmaan eikä puumisvaatteessa ole taskuja.
Kiusaajat suhtautuvat eri tavoin menneisyyteensä. Toisia asia painaa, toisia ei.
Siskoni kertoi luokkatoveristaan, joka kouluaikana söi kovanaamaisesti siskoni eväsleivät. Sama tyttö kehui, ettei koskaan ole syönyt margariinia. Siskoni oli tyynesti todennut, että parastaikaa muuten syöt. Luokkakokouksessa runsaan 30 vuoden kuluttua kiusaaja ei lainkaan muistanut kiusanneensa ja sanoi olevansa pahoillaan.
Kuuntelin Jorma Uotisen haastattelua radiosta. Uotinen kertoi, että joku porilainen, entinen koulukiusaaja, tuli lentokoneessa pyytämään häneltä anteeksi tekojaan. Hyvä kun tuli.
Tammikuu 5, 2007 at 3:16 pm
Reeta
Mä olin viime keväänä luokkakokouksessa. Siellä tajusin hirveän selvästi, ettei se ihmisen perusolemus mihinkään katoa. Ne jotka olivat ala-asteella sympaattisia olivat sitä edelleen ja ne joilla oli ala-asteella huonot jutut oli edelleen huonot jutut. Edelleen olisin valinnut siitä porukasta ystävikseni ne kaksi, jotka yhä ovat ystäviäni.
Surullisinta oli tajuta, että siinä porukassa oli yhä kiusaajia, jotka eivät myöntäneet koskaan kiusanneensa. Siis mehän ollaan nyt jo melkein kolmekymppisiä. Miten joku voi edelleen väittää, että “kyllä mä yritin olla sen kaveri, mutta se itse käyttäytyi sillä lailla, että ei sen kaveri voinut millään olla”? Minun muistikuvieni mukaan ihan selvästi puhuja kuitenkin kiusasi tätä toista reippaasti ja usein. Ehkä hän ei ihan oikeasti lapsenakaan tajunnut kiusaavansa vaan jotenkin kieroutuneesti ajatteli, että toinen “ansaitsi” sellaisen kohtelun ja on nyt sitten elänyt koko elämänsä ajatellen, ettei ole koskaan kiusannut ketään. Hämmentävää.
Tammikuu 5, 2007 at 3:31 pm
Reeta
Niin ja kiltteydestä ylipäänsä koska sitä olen lähiaikoina miettinyt niin paljon. Ongelma tuntuu olevan se, että ne kiltit ja ihanat on ihan liian kilttejä. Ne (me?) syyllistyy liian helposti ja tekee liikaa töitä eikä muista pitää itsestään huolta, kun on niin kiire pitää huolta toisista. Ja sitten on ne koulukiusaajat jotka ei syyllisty millään tai mistään ja jotka osaa hyötyä näistä kilteistä.
Siksi mun mielestä ei voikaan antaa yleispätevää ohjetta, että ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen. Ainakin mun ystäväpiirissä aika monien pitäisi olla myös itsekkäämpiä ja röyhkeämpiä eikä pelätä niin paljon sitä, että pahoittaa jonkun mielen jos vaatii joskus jotain itselleenkin.
Tammikuu 5, 2007 at 5:15 pm
Aleksi
Mietin itse samaa teemaa viime kesänä, kun olin käymässä Kempeleessä ala-asteen luokkakokouksessani. Omasta mielestäni en nimittäin ollut koskaan oikein selkeästi kumpaakaan ääripäätä, kiusattu tai kiusaaja.
Lapsena muutettiin sen verran monta kertaa, että oudosta murteesta sai aina kuulla vittuilua ja mussutusta ensi alkuun. Mutta ei sekään koskaan pitkään kestänyt. Löysin aina jotenkin oman viiteryhmän (sofistinörttejä, ateistigootteja, teknohörhöjä, jazz-muusikoita ja salibandyn harrastajia), jonka sisällä sitten tunsi olonsa kotoisaksi jonkin aikaa. En koe tulleeni kiusatuksi.
En muista kiusanneeni ketään järjestelmällisesti. Ala-asteelta muistan tosin muutaman ikävän tapahtuman. Niitä pyysin anteeksi myöhään, kun en muutakaan osannut.
Kiusaamista muistan kuitenkin todistaneeni lukuisia kertoja. Eniten on jälkikäteen kaduttanut se, ettei uskaltanut sanoa mitään. Että käänsi selkänsä oikeudenmukaisuuden tavoittelemiselle oman epävarmuuden vuoksi.
Tammikuu 5, 2007 at 8:09 pm
Suviko
Vaikka tuo on varmasti totta nuoruudenystävistäsi, suurin osa aikuisiällä tapaamistasi ihmisistä tuskin hevillä tunnustaa kiusanneensa aiemmin muita.
Mieleen tulee tuttavan kämppiksestään kertoma anekdootti: bileissä keskustelu kääntyy kiusaamiseen. Edelleenkin hyvin dramaattinen ja joskus melkein kiusaamista hipovaa käytöstä harrastava tyttö loihe lausumahan kuinka hän vielä koulussa on kiusannut muita, mutta ei sit enää nyt niinku myöhemmin. Olisin halunnut nähdä kuulijoiden ilmeet. Toinen samanlaista käytöskuviota noudattava henkilö on innokas monikulttuurisuuden ja kehitysyhteistyön puolestapuhuja - ja aina nauramassa lähimmäisen vahingolle. Suuri ihmisystävä tämäkin tapaus varmasti omasta mielestään.
Kiusaaja ei ilmeisesti aina miellä itseään sellaiseksi. En osaa sanoa olisiko syynä psykologiset defenssit, jotka torjuvat ikävät piirteet minä-kuvasta tai sitten vain erilainen perspektiivi samaan tilanteeseen.