Mieleen tulee tuttavan kämppiksestään kertoma anekdootti: bileissä keskustelu kääntyy kiusaamiseen. Edelleenkin hyvin dramaattinen ja joskus melkein kiusaamista hipovaa käytöstä harrastava tyttö loihe lausumahan kuinka hän vielä koulussa on kiusannut muita, mutta ei sit enää nyt niinku myöhemmin. Olisin halunnut nähdä kuulijoiden ilmeet. Toinen samanlaista käytöskuviota noudattava henkilö on innokas monikulttuurisuuden ja kehitysyhteistyön puolestapuhuja - ja aina nauramassa lähimmäisen vahingolle. Suuri ihmisystävä tämäkin tapaus varmasti omasta mielestään.

Kiusaaja ei ilmeisesti aina miellä itseään sellaiseksi. En osaa sanoa olisiko syynä psykologiset defenssit, jotka torjuvat ikävät piirteet minä-kuvasta tai sitten vain erilainen perspektiivi samaan tilanteeseen.

Lapsena muutettiin sen verran monta kertaa, että oudosta murteesta sai aina kuulla vittuilua ja mussutusta ensi alkuun. Mutta ei sekään koskaan pitkään kestänyt. Löysin aina jotenkin oman viiteryhmän (sofistinörttejä, ateistigootteja, teknohörhöjä, jazz-muusikoita ja salibandyn harrastajia), jonka sisällä sitten tunsi olonsa kotoisaksi jonkin aikaa. En koe tulleeni kiusatuksi.

En muista kiusanneeni ketään järjestelmällisesti. Ala-asteelta muistan tosin muutaman ikävän tapahtuman. Niitä pyysin anteeksi myöhään, kun en muutakaan osannut.

Kiusaamista muistan kuitenkin todistaneeni lukuisia kertoja. Eniten on jälkikäteen kaduttanut se, ettei uskaltanut sanoa mitään. Että käänsi selkänsä oikeudenmukaisuuden tavoittelemiselle oman epävarmuuden vuoksi.

Siksi mun mielestä ei voikaan antaa yleispätevää ohjetta, että ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen. Ainakin mun ystäväpiirissä aika monien pitäisi olla myös itsekkäämpiä ja röyhkeämpiä eikä pelätä niin paljon sitä, että pahoittaa jonkun mielen jos vaatii joskus jotain itselleenkin.

Surullisinta oli tajuta, että siinä porukassa oli yhä kiusaajia, jotka eivät myöntäneet koskaan kiusanneensa. Siis mehän ollaan nyt jo melkein kolmekymppisiä. Miten joku voi edelleen väittää, että “kyllä mä yritin olla sen kaveri, mutta se itse käyttäytyi sillä lailla, että ei sen kaveri voinut millään olla”? Minun muistikuvieni mukaan ihan selvästi puhuja kuitenkin kiusasi tätä toista reippaasti ja usein. Ehkä hän ei ihan oikeasti lapsenakaan tajunnut kiusaavansa vaan jotenkin kieroutuneesti ajatteli, että toinen “ansaitsi” sellaisen kohtelun ja on nyt sitten elänyt koko elämänsä ajatellen, ettei ole koskaan kiusannut ketään. Hämmentävää.