Tammikuu 2007

SanomaWSOYn toimittajakoulu hakee opiskelijoita 13. pitkälle kurssille. Hakijoille katsotaan eduksi, että sivistystä on hankittu jo ennen kouluun tuloa. Tiivistä ja käytäntöpainotteista opetusohjelmaa katsellessa miettii, että näinhän sitä pitäisi toimittajia tehdä, ei kuuden vuoden yliopisto-opinnoilla.

Minusta on kummallista, että toimittajille annetaan monen vuoden ammattiin tähtäävää, yliopistotasoista koulutusta :”(Toimittajakoulutusta annetaan yliopistoissa Tampereen tiedotusopin laitoksella ja Jyväskylässä journalistiikan laitoksella. Jostain syystä samaan sarjaan luetaan joskus myös oma kouluni, Helsingin viestinnän laitos, vaikkei siellä kyllä käytännön toimittajaoppia saa kuin pari opintoviikkoa valinnaisia kursseja. Ruotsiksi koulutusta antaa social- ocn kommunalhödskolan)”: . Ihmiset istuvat viisi tai kuusi vuotta yliopistossa tankkaamassa joukkoviestinnän teoriaa ja toimitustyön käytäntöjä, minkä jälkeen heidän pitäisi olla paitsi sujuvasanaisia kirjoittajia, myös joka alan asiantuntijoita.

Ihan oikeasti, journalistikoulutuksessa pitäisi painottaa teknisen osaamisen sijaan substanssipuolta. Toimittajat tarvitsevat enemmän yleissivistystä: historiaa, sosiologiaa, taloustiedettä, valtio-oppia. Muutama diplomi-insinöörikin tai insinööritieteiden tohtorikin mahtuisi hyvin mukaan.

Ammattiin valmentavia journalistiopintoja ei pitäisi olla pääaineena missään yliopistossa, niissä muoto menee sisällön ohi 6-0. Journalismin ja viestinnän tutkijoita pitää toki kouluttaa, mutta toimitustyön rutiinit sivistynyt ja/tai elämänkokemusta hankkinut kloppi kyllä oppisi vuoden-puolentoista tiiviissä seminaarissa — tai kesätöissä.

Tässä olisi muuten ammattikorkeakoulujen sauma, mutta mitä ne tekevät? Järjestävät neljän vuoden kirjoittajakouluja, joissa oppii käyttämään editointipöytää.

Mari Koo on kirjoittanut hauskan alustusluonnoksen Thorstein Veblen kirjasta Joutilas luokka.

“Naisten omistaminen oli omistusoikeuden ensimmäinen taso. Sittemmin naisesta on tullut merkki kotitalouden varallisuudesta: hän on miehen tuottamien tavaroiden seremoniaalinen kuluttaja.”

Kirja on siis analyysi amerikkalaisesta miljonääriluokasta 1800-luvun lopulla.

Löysin myös liftarituttu Sampon blogin, koska Suvi linkitti sieltä tänne. Koska tiedän molemmat ihan täysin eri piireistä (verkkotuttuja tosin molemmat) pidän tätä osoituksena maailman pienuudesta.

Jaaha, kaupunkimaasturit ovat hypehybridejä ympäristöystävällisempiä ekologisella selkärepulla mitattuna. Täytyy myöntää, että yllätyin Hesarin autosivujen uutisesta amerikkalaisen CNW Marketing -tutkimuslaitoksen selvityksestä. Jutun juoni on, että maastureissa käytetään yksinkertaisempia ja pitkäikäisempiä osia kuin hybrideissä. Kertakäyttöosien tekemiseen menee energiaa enemmäin kuin mitä maasturien syöpöt moottorit ehtivät käytön aikana niellä.

Hybridiautoja valmistava Toyota on tietenkin jo ehtinyt syyttää tutkimusta kököksi, ja kyllä se vähän minunkin arkijärkeäni vastaan on. Se, onko tutkimus oikeassa vai väärässä, ei nyt ole pointti. Pointti on, että tuollainen tulos on ihan mahdollinen. Ympäristöystävällisiksi luullut tai ainakin sellaisina myydyt vaihtoehdot saattavat kriittisessä tarkastelussa paljastua perusmassatuotettuja kilpailijoitaan epäekologisemmiksi.

Maailmanparannuksessa kiusallista on, että liikkuvia osia on maailmanparannusyhtälössä tuhottomasti. Ympäristöihmisen pitäisi osata ynnätä kokonaista ekologista selkäreppua :”(Ekologinen selkäreppu tarkoittaa kaikkia niitä materiaaleja ja maapinta-alaa, sekä energiaa, joka on tarvittu tuotteen koko elinkaaren aikana - sisältäen valmistuksen, käytön ja jätteen käsittelyn. Usein tuotteen ekologinen selkäreppu on paljon painavampi kuin itse tuote. )”: tuotteille ja palveluille ja vertailtava näitä kokonaisuuksina toisiinsa. Ja sitten jos oikeasti aletaan parantaa maailmaa, pitäisi lisäksi ynnäillä, millaisia sosiaalisia vaikutuksia^[1] tuotteen matkan varrelle kuuluu. Nämä sitten yhteen vaakakuppiin sen varsinaisen käyttöarvon kanssa, toiseen hinta ja sitten ostopäätöstä tekemään.

Sitä rupeaa aika pian kaipaamaan helpompia tapoja tehdä kulutuspäätöksiä.

Kuluva talvi on ollut poikkeuksellisen lämmin, sitä ei käy kiistäminen - vaikka lunta on viime päivinä tullut ja viikonlopuksi luvataan rapeita pakkasia. Mutta onko syynä ilmastonmuutos, vai onko kyseessä tilastoharha?

Merentutkimuslaitos turinoi poikkeuksellista talvesta 1929-30:

“Jäävuodelle antoi ensi sijassa leimansa jääkauden harvinaisen korkea lämpömäärä; mainittavampaa pakkasta ei ilmestynyt ennen kuin kuukausivaihteessa tammikuu-helmikuu, ja silloinkin oli pakkanen hyvin kohtalainen. Edelleen oli talvisaika tuulinen, ja vihdoin, jäätymisen alettua, vaikuttivat voimakkaat tuulet ja myrskyt hyvin suuresti jäänmuodostumisen yksityiskohtiin ja jään erilaiseen kehittymiseen eri alueilla.”

Ihan kuulostaa samalta kuin tänä talvena, ja tuolloin tuskin vielä saattoi kehnoista pilkkikeleistä syyttää kaupunkimaastureita.

Ilmastonmuutos on useaan otteeseen ja pätevästi todistettu ilmiö. Viime vuoden poikkeuksellisen lämmin sää on kuitenkin antanut kivasti pontta asiasta valistamiselle, kun ihmiset ovat olleet ihmeissään ja tavallista kiinnostuneempia paitsi sää- myös ilmastoasioista.

Onneksi vain harvat ovat koettaneet nivoa poikkeustalven ja ilmastonmuutoksen yhdeksi ja samaksi asiaksi. Siinä olisi populismi äkkiä kalahtanut omaan nilkkaan, kun olisi faktoja ruvettu kaivelemaan.

Satuin viime viikonloppuna kotibileisiin, jossa kohokohtana oli turpaanvetoturnaus - jonka finaalissa voitin 28-vuotispäiväänsä viettäneen isännän. Oikeassa elämässä läski tosin ei päässyt tummumaan, nyrkkeilyturnaus käytiin isännän itselleen lahjoittamalla, upouudella Nintendo Wii-pelikonsolilla.

Pelaaminen Wiillä oli aika hauskaa, ainakin muutaman viinilasillisen jälkeen. Pelejä ei ohjattu perinteiseen tapaan peukaloilla, vaan koko kropalla: Nyrkkeilyssä molempiin käsiin otettiin langaton ohjainkapula, ja niitä sitten piti heilutella ihan kuin oikeasti yrittäisi kalauttaa vastustajaa kaaliin tai suojautua suorilta. Bile-emäntä kertoi saaneensa kätensä kipeiksi treenatessa, ja kyllähän siellä bileissäkin aika kuuma tunnelma oli. Heikoimmilla hiki virtasi.

Taitaa olla uusi vaihe videopeliskenessä hyvässä käynnissä. Ennen vanhaanhan vanhemmat kammosivat videopelaamista, koska sen pelättiin lihottavan ruudun eteen jämähtäviä lapsia. Nyt intomielet ovat jo ennättänet testaamaan ja todistamaan, että Wiin pelaaminen itse asiassa laihduttaa (via). Tehokkaimmaksi laihdutuslajiksi muuten todettiin nimenomaan tuo meidän kokeilemamme nyrkkeily. Ja jo jonkin aikaahan kolikkopeleissä ja konsoleilla on ollut tarjolla ainakin tanssipelejä, joiden pelaaminen on ainakin sivusta katsoen näyttänyt keskimääräistä aerobic-tuntia raskaammalta raadannalta.

Ehkä tässä nyt mennään suuntaan, jossa pelaaminen alkaa taas innostaa ihmisiä liikkumaan - ihan kuten vanhoina hyvinä aikoina, kun pelaamiseen tarvittiin konsolin tai tietokoneen sijasta pallo ja pari kaveria.

Töissä lueskeltiin Reutersin uusia kuvankäsittelyohjeita (via) kuin piru raamattua. Naureskelua aiheutti etenkin kohta, jossa kielletään autolevelsin ^[1] käyttö. Eräs harrastuksekseen kuvaava kaveri kutsuu kyseistä nappulaa “näytä hyvältä”-säädöksi.

Reutersilla oli tietenkin hiukkasen paineita saada kuvankäsittelyohjeet kuntoon :”(Heillähän paljastui melkoisen törkeä kuvamanipulaatio Libanonin pommituksista. Kuvien manipuloinnin spottasi tarkkana ollut bloggaaja.)”: — ja kyllä tällaisia ohjenuoria tarvitaankin — mutta onhan valokuvaamisessa aina mukana tulkitsemisen elementti, jota ei saa pois kieltämällä tiettyjen nappien käyttö kuvan ottamisen jälkeen tai kuvanottohetkeä ennen. Aina valitaan kuvakulmaa, tarkennusta, rajausta…

Uutiskuva on uutiskuvaa, jolla pitää olla dokumentaarinen arvo. Point taken. Tekniikan kehittyminen on kuitenkin antanut uusille, nuorille kuvajournalisteille ihan uudenlaisia paukkuja tehdä näyttävää ja pysäyttävää kuvaa, johon verrattuna vanha on tappavan tylsää. Harmi, jos tällainen uusi valokuvaus nyt kuohitaan. Vähän kuin puolueettomuuden takaamiseksi kirjoittavilta toimittajilta kiellettäisiin kokonaan adjektiivien käyttö.

Sillä välin kun keskityin katselemaan toisaalle, blogistanissa on tapahtunut hyviä asioita. Jari Lindholm on alkanut taas blogata ^[1] ja Porissa on perustettu haikailemaani blogilehteä kovasti muistuttava Blogiskooppi Satakunnan kansan verkkosivuille. Hienoa. Jään seuraamaan molempia.

Blogistanissa on käyty myös keskustelua, jonka Mari tiivisti keskusteluksi oikeasti tärkeän blogin luomisesta. Keskustelun likkeellepanija taitaa olla Mitvit, mutta sittemmin siihen ovat osallistuneet ainakin Skitso-Janne ja Sun äitis, sekä siis aiemmin mainittu Mari ^[2] Jos nyt minäkin koetan kiteyttää vielä keskustelun sisällön, niin monien mielestä tuubaa on ihan tarpeeksi ja nyt saisi joku jo kirjoittaa jotain asiaakin niin, että tarpeeksi moni sen huomaisi.

Ihan samaa mieltä. Minulle haircut- tai tekniikkauutisblogit eivät tuo elämään yhtään mitään lisäarvoa. Kyllä niitä saa kirjoittaa, mutta minä en niitä jaksa lukea.

Ihan toinen juttu sitten on, että onko tuollainen oikeasti tärkeä blogi Suomessa edes mahdollinen. Ollakseen oikeasti tärkeä blogin pitäisi käsitellä tärkeitä asioita ^[3] ja olla niin suosittu, että sanomisilla olisi jotain merkitystä. Mutta mutta… Jos nyt verrataan anglosaksiseen maailmaan, missä tällaisia oikeasti tärkeitä blogeja on, niin niissä on kyllä jotain muutakin oikeasti tärkeää, mitä meillä ei ole - nimittäin oikeasti tärkeitä kolumnisteja. Suomessa kun kolumnistin urasta unelmoivalle voi antaa saman ohjeen kuin rokkariksi tähtäävälle: Don’t quit your dayjob. Hevillä elää Suomessa paremmin kuin kolumnoimalla. Meillä ei ole sellaista julkisen keskustelun kulttuuria, joka maailmalla luo pohjan bloggaajien nousulle.

Tässä keskustelussa on muuten myös toinen mielenkiintoinen juttu, joka on tässä Äiteen lausahduksessa rivien välissä, vapaasti tulkiten, selkeämmin toki jossain muualla:

Entäs se toimittajakunnan ulkopuolelta pelmahtava merkittävä kansalaisblogisti, jollain senkin on elettävä? Opintotuella? Työttömyyskorvauksella? (vanhempainrahalla ei ehdi!) Eläkkeellä? Kansalaispalkalla?

Blogistanin horinoissa tuntuu jatkuvasti olevan sellainen pohjavire, että toimittajana leipänsä ansaitseva bloggaaja ei ole oikea bloggaaja, vaan ensisijaisesti toimittaja. Toisin päin sama asia: jos bloggaamisesta saa kunnon palkkaa, se ei enää ole “aitoa” bloggaamista. Jos joku toimittajakunnan ulkopuolelta onnistuisi luomaan aidosti merkittävän blogin, hänet rekrytoitaisiin melkoisen varmasti johonkin toimitukseen - mistä todennäköisesti taas seuraisi, että alkaisi perusjupina epäaitoudesta. Sama nurina tulisi melkoisella varmuudella vastaan myös, jos “aidosti merkittävän” blogin taustalla olisi niin hyvä bisnesidea, että blogi pystyisi taloudesllisesti kannattelemaan itseään. Tässä on taustalla blogistanissa vellonut kansalaisjournalismipaatos: bloggaajan stereotyyppi on yksinäinen kansalainen, mediatalojen ulkopuolella. ^[4]

Siksi kolmannekseen, minun on vähän hankala uskoa yhden supermerkittävän blogin nousuun. Blogien keskeinen uusi juttu kun on kuitenkin ollut se, että pystytään tekemään osuvaa täsmäjuubaa pienemmille porukoille kuin aiemmin. Blogi, joka kertoisi olennaisen kaikesta, on ihan jostain toisesta maailmasta. Siitä vanhasta.

Joka tapauksessa, lisää täsmäjuubaa tarvitaan myös vakavista asioista. Kun näin moni sitä kaipaa, niin ehkäpä, ehkäpä sitä kohta jostain tuutista tupsahtaa.

Nyt on sitten saavutettu yksi merkkipaalu blogistanissa: työtoverini Jarmo Huhtasen viime vuonna pitämä Kaupungin valot -blogi sai käsittääkseni ensimmäisena suomalaisena blogina journalistisen tunnustuksen, kun Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen myönsi tänään Huhtaselle vuoden kaupunkijournalisti -kunniakirjan.

Kun kuulin tunnustuksesta, arvelin sen johtuvan lähinnä Jarmon ansiokkaasta skuuppaamisesta: hän oli se, joka kaiveli esiin muunmuassa uutiset Helsingin Sipoon-valloitusretkestä ja Hanasaaren myrkyistä.

Vaan ei. Perusteluiden mukaan tunnustus tuli blogista, joka satiirisilla kommenteillaan oli luomassa uutta keskustelukulttuuria.

Ylipormestarin omakätisesti signeeraaman kunniakirjan lisäksi Jarmo sai kukkapuskan ja paljon kunniaa. Ruskea kirjekuorikin olisi kuulemma kelvannut, mutta sellaista pakettiin ei kuulunut.

Onnea Jarmolle. Vuoden kaupunkitoimittajia valitaan kerran vuodessa, mutta ensimmäisenä journalistisen tunnustuksen saa vain yksi suomalaisblogi.

Lisäys: Lisäinfoa Hesarin uutisesta (€). Koska Helsingin kaupungin tiedotteeseen ei pysty linkittämään suoraan, tässä koko ritirimpsu copypastena tulevaisuuden varalle:

Kaupunginjohtajan kiitokset ja kunniakirja ojennettiin Helsingin Sanomien toimittajalle Jarmo Huhtaselle 18.1. Helsingin kaupungintalolla. Ylipormestari Jussi Pajunen toteaa tunnustuksen perusteluina haluavansa kiittää kaupungin päätöksentekoa jo pitkään seurannutta toimittaja Jarmo Huhtasta, jonka vuonna 2006 ilmestynyt Kaupungin valot -blogi on lisännyt kansalaisten kiinnostusta kaupungin päätöksentekoa kohtaan. Blogin herkullisen satiiriset kommentit ja laajaan kaupungin asioiden tuntemukseen pohjautuva irrottelu ovat myös olleet omiaan synnyttämään uutta ja virkistävää keskustelukulttuuria lukevan yleisön, median ja päättäjien välillä. Kaupunginjohtajan kiitokset kunniakirjoineen on Helsingin kaupungin perinteinen huomionosoitus joukkoviestimien edustajille. Vuonna 2006 kunniakirja luovutettiin Kauppalehti Presson toimitukselle.

Edit2: No nyt se kaupungin tiedote löytyy sitten verkosta, samaten kuin Hesarin juttukin.