Joulukuu 2006

Saddam Husseinin teloituksesta ei tullut hyvä fiilis, vaikkei hirmuhallitsijaa kyllä tule ikäväkään. Fiiliksiä ei pilannut vain se, että vastustan kuolemanrangaistusta, vaan myös se, että hommasta jäi paha lynkkauksen jälkimaku.

Hesarin mukaan George W. Bush oli luonnehtinut teloitusta “merkittäväksi merkkipylvääksi Irakin matkalla demokratiaan”. Ja milläköhän tavalla? Husseinin joutuminen tilille vakavista ihmisoikeusrikoksista toki oli tärkeää, mutta minun on vaikea nähdä diktaattorin hirttämistä kovin tärkeänä kansanvallan kannalta.

Amnesty ja Human Rights Watch ovat molemmat moittineet oikeudenkäyntiä sen puutteista. Todistajia ja puolustuksen asiamiehiä murhattiin oikeudenkäynnin aikana, minkä lisäksi koko hommassa oli pahasti näytösoikeudenkäynnin maku.

BBC:n uutisessa on Bushilta myös sitaatti, jossa hän kutsuu oikeudenkäyntiä reiluksi.

Olen viime aikoina lukenut toiseen kertaan Alan Mooren Vartijat-sarjakuvaromaania vuodelta 1984. Aikanaan varsin kumouksellinen epäsupersankarisarjakuva pohdiskelee omankädenoikeuden oikeutusta, ja nyt nuo pohdinnat tuntuvat taas pirun ajankohtaisilta. Populaarikulttuurissa esiintyy usein sama hahmo kuin populistisessa politiikassa: oikeamielinen, päättäväinen supersankari, joka tutkii rikokset, etsii syylliset, langettaa tuomiot ja panee ne saman tien toimeen. Oikeassa elämässä tällaiset “oikeamielisyydet” harvoin kestävät kovin tarkkaa tarkastelua - mutta silti niillä on tilausta, kun kansa kaipaa helppoja ratkaisuja.

Saddamia ei tosiaan tule ikävä, mutta miksi helvetissä tämän piti päättyä näin? Hirmuhallitsija pistettiin tilille vain murto-osasta niistä rikoksista, josta hänet olisi pitänyt tuomita oikeudessa ja hirtettiin heti tilaisuuden tullen. Minä olisin halunnut nähdä hänet tuomiolla paljosta muustakin - ja vankilassa koko lopun elämäänsä.

Äh. Tontut ovat taas liikkeellä. Keskustelupalstoilla. Enkä nyt tarkoita pelkästään Pohdiskelevan liftarin koti, uskonto ja isänmaa -henkistä itsenäisyyspäiväkeskustelua. ^[1]

Hesarin keskusteluissa on pari vanhaa ja ikiaikaista juupas-eipäs -väittelyä menossa. Toisen aloitti uutinen Usko, toivo, hakkaus -tutkimuksen uusintaversiosta, toisen uutinen feministisen mediatutkimuksen oppikirjan julkaisemisesta. Ilkeästi tulkiten ensin mainitussa miesaktivistit pitävät vaimonhakkaamista suurempana ongelmana sitä, että naisten miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta, jälkimmäisessä suurin piirtein sama sakki väittää, mitään tasa-arvo-ongelmia ei ole.

Ajattelin pitkään, etten kommentoi näitä keskusteluita, koska olen niihin ihan pirun kyllästynyt. ^[2]

Toteanpahan nyt vain kuivakkaasti ensimmäiseen keskusteluun, että miehiä vastaan ei ole mitään salaliittoa, kunhan vaan koetetaan muistuttaa, että turhan monessa kodissa asuu vaimo ja sen hakkaaja. Usein väkivalta kehittyy kierteeksi ja johtaa kuolemaan: hakattu nainen puolustautuu leipäveitsellä tai mieheltä menee selkäsauna överiksi. Nalkuttavat naiset -argumenttiin toteaisin, että haukku ei haavaa tee, kun taas puukko, pyssy ja nyrkit tekevät. Vittuilusta on pitkä matka puukoniskuun, tai ainakin pitäisi olla.

Jälkimmäisestä keskustelusta jään vain ihmettelemään ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan, puolin ja toisin.

Edit: Olen muuten aiemminkin kirjoittanut keskustelun mahdottomuudesta.

Niin surku kuin tämä onkin, joudun heittämään pyyhkeen toistaiseksi kehään paljon keskustelua herättäneessä, mutta paikalleen jumahtaneessa blogilehtihankkeessa. Työnantaja tarjosi pätkäsopimukselle jatkoa vuoden 2007 loppuun asti, ja haaveilen gradun tekemisestä täysipäiväisen työn sivussa.

Siinäpä se ensi vuosi näppärästi meneekin, töiden ja opiskeluiden parissa. Muulle ei jää aikaa, kun pitäisi jonkinlaisia perhe- ja kaverisuhteitakin pitää yllä.

Jos joku kokee asian omakseen, saa minun puolestani omia idean ja jatkaa tästä. Jo käydyssä julkisessa keskustelussa on jonkin verran pohjaa konseptin kehittelylle ja voin myös referoida uudelle projektin vetäjälle kahden kesken eri ihmisten kanssa käymiäni taustakeskusteluita, jos tarpeen.

Ja sori Olli, jäi ne skaippaamisetkin tekemättä. Mutta vielä minä siellä koneen ääressä killun, joten kilauta, jos jotain jäi hampaankoloon. Ja saa ottaa yhteyttä myös muuten vaan.

Itsenäisyyspäivän iltana on hyvä heittäytyä hetkeksi pohdiskelevaksi ja kysyä kaikilta kolmelta tämän blogin aktiivilukijalta päivän teemaan liittyvä kysymys: kuka on suomalainen?

Kysymys liittyy, yllätys yllätys, maahanmuuttajista käytyyn keskusteluun sekä muutamiin ilmassa killuviin irtolausahduksiin.

Niko argumentoi aikaisemman kirjoitelmani kommenteissa sen puolesta, että rikosuutisissa tekijän (ja uhrin) etninen alkuperä olisi syytä mainita. Irrotan kontekstistaan nyt yhden, erityisen kiintoisan ajatusrakennelman:

Esimerkiksi uutisissa suomalaisen rauhanturvaajan lahjusskandaalista Afganistanissa tuli varmasti monelle käsitys, että kyseessä olisi etninen suomalainen eikä pelkästään Suomen kansalainen. Tuollainen uutisointi on harhaanjohtavaa ja asettaa tietyn etnisen ryhmän (suomalaiset) aiheettomasti huonoon valoon.

Suomen kansalaisuus ei siis tee etniseksi suomalaiseksi. Asia kirjattu. Mutta mikä tekee?

Ovatko esimerkiksi Fazerin, Pauligin, Sinerbrykoffin tai Ahlströmin teollisuussukujen nykyiset edustajat suomalaisia, vaikka he ovat nimeä myöten ulkomaalaistaustaisia. Jos eivät, seuraako tästä, että Suomen elintarvike- ja metalliteollisuus on maahanmuuttajien omistuksessa? ^[1]

Entä julkkistapaus Jani Toivola? Mies on syntynyt ja kasvanut suomalaisessa Suomessa kodissa, mutta on väriltään tumma puoliksi kenialaisen perimänsä takia. Hän sanoo tuntevansa itsensä täysin suomalaiseksi, mutta jos etnistä alkuperää kerran voidaan määritellä muutenkin kuin kansalaisuuden perusteella, on syytä kysyä: miten suomalainen Toivola on?

Entä voiko ihminen olla suomalaisesta alkuperästään huolimatta ei-suomalainen? Viittaan jo aimmin tänään muistiin merkitsemääni kommenttiin Youtuben ajankohtaisesta kommenttiketjusta.

en sanoisi suomalaisiksi niitä jotka kehtaa halventaa veteraania. voisitte muuttaa sinne venäjälle saatanan neekerit

Kävin siviilipalveluksen. Tulinko näin tehdessäni tarkoittamattani halventaneeksi veteraania ja siten menetin synnyinoikeuteni suomalaisuuteen? Ainakin jotkut vastaisivat tähän oletettavasti kyllä. ^[2] Mutta jos näin on, seuraako siitä kääntäen, että sotilasvalan vannonut on ihonväristä ja vanhempien synnyinmaasta huolimatta suomalainen? Esimerkiksi Suomen romanithan erotetaan usein etnisenä ryhmänä suomalaisista, mutta heidän miehensä taistelivat itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan siinä missä muutkin Suomen kansalaiset.

Lisää kysymyksiä pohdittavaksi: Voiko kuka tahansa niin tuntiessaan määritellä olevansa suomalainen, jos sydämessään tuntee niin, vai pitääkö täyttää jotkin vähimmäisvaatimukset (ihonväri, kielitaito, sukujuuret) voidakseen olla aidosti yksi meistä?

Jatketaan taustoittavaa saivartelua: Suomessa ei oletettavasti jääkaudella asutusta ollut, kun maata peitti kilometrejä paksu ikijää. Kaikkien täällä nykyään asuvien juuret siis johtavat maan nykyisten rajojen ulkopuolelle, kun historiaa kelataan tarpeeksi taaksepäin.

Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmasti jo huomanneet, että kirjoitelmani ei ole puhdas kysymys, vaan teksti sisältää vaitteen: Suomessa asuu suomalaisia, joiden suomalaisuuden aste vaihtelee. Osa on ollut täällä pidempään, osa vähemmän aikaa.

Mihin kohtaan ja millä perustein Sinä, arvon lukija, määrittelisit sen, kuka on suomalainen ja kuka ei?

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle sen jälkeen, kun aloin askarrella joululahjoja. Olen väkerrellyt viime päivinä vapaa-aikani kuluksi vanhojen kaitafilmien parissa.

Syksyllä saimme siirretyksi perheeni katafilmiarkistosta digitaalimuotoon vuosina 1979-85 kuvatut kaitafilmit, ja nyt olen ajanut mäkkini iMovieen^[1] sisään kolmea tuntia raakamateriaalia, joista koetan koostaa jonkinlaisen järkevän puolituntisen dvd:n sukulaisten pukinkonttiin.

Kotivideoille tarkoitettu editointiohjelma on osoittautunut kiitettävän helppokäyttöiseksi. Oikeastaan isoin pettymys minulle on ollut ohjelman valmiiden teemojen ylenpalttinen amerikkalaisuus - Applen graafikkojen suunnittelemat lomamatkavideopohjat eivät oikein istu suomalaisen 70-luvun kuvitukseen. Pitänee pitäytyä jossain simppelimmässä.

Seuraavaksi pääsen sitten painiskelemaan dvd-valikkojen rakentamisen kanssa. Sama ongelma nimittäin tulee vastaan, kun ryhdyn kasaamaan iMoviestani varsinaista julkaisua iDVD:lla^[2]

Koetin muuten etsiskellä kaupoista poltettavia dvd-levyjä, joissa olisi leffatyyppinen, läpinäkyvä kotelo. Sellaiseen voisi tehdä kaksipuoleisen kansilehden. Löysin vain erivärisiä, läpinäkymättömiä kansia. Vinkkejä oikeasta ostospaikasta otetaan vastaan.

Toinen pikkusäätö, jonka tähän elektroniseen käsityöhän haluaisin, olisi vähän fiinimmän näköinen levy. Mikä olisi fiksuin tapa saada itse dvd-levyn kanteen itse valittu kuva?

Isoin ongelma ei kuitenkaan ole muoto vaan sisältö. Koska kaitafilmi oli varsin kallista ja sitä on pitänyt säästää, vanhat filmit sisältävät villejä kolmen sekunnin otoksia, joista järkevän kokonaisuuden rakentaminen on varsin hankalaa. Joskus varhaisteininä kuvasimme kavereiden kanssa spaltterfilmejä videolle ja editoimme niitä suoraan kameralla, mutta sen jälkeen editointikokemus on ollut varsin vähäistä – olen tehnyt pari televisiojuttua, mutta niitä varten on käyty kuvaamassa erikseen, eli materiaali on ollut melko hallittua. Tässä oppii arvostamaan arkistomateriaalista dokumentteja koostavia ihmisiä: punaisen langan löytäminen hajanaiseen materiaaliin on pirun hankalaa.

Mutta editoinnissa on voimaa, ja lyhyistäkin pätkistä saa aikaan hyvää jälkeä. Paraatiesimerkkinä stop motion -tekniikalla tehty sävellys/musaviedo, johon eilen törmäsin youtubessa: