Marraskuu 2006

Katselin maahanmuuttaja-aiheista keskustelua Hesarin sivuilta, oppimismielessä. Vastaan tuli vanha itsesensuurisyytös, jonka mukaan media pimittää olennaista tietoa, kun ei kerro rikoksentekijöiden maahanmuuttajataustasta. ^[1] Huokaus. Jostain syystä selitys siitä, että maahanmuuttajuus ei ole rikoksen kannalta kovinkaan usein olennaista^[2] ei tunnu menevän läpi ilman kunnon esimerkkiä.

No, otetaan esimerkki, vieläpä ihan aito ja kotimainen: Suomen sisällissodan jälkeen^[3] lehdistöllä oli tapana mainita rikosjutuissaan olennaisena pidetty tieto rötöstelijöiden puoluetaustasta. Olennainen puoluetausta oli etenkin silloin, kun se ei ollut sama kuin kirjoittajalla. Kun vapaailtaa viettänyt suojeluskuntalainen törttöili kännissä ja joutui riitaan naissotkujen takia, punikkilehdet otsikoivat juttuun takuuvarmasti suojeluskuntalaisuuden – ja päinvastoin.

Vedetäänpä tuo vanha, hyvä suomalaiskäytäntö nykypäivään: “Kokoomuksen kannattajiin kuulunut 45-vuotias mies syyllistyi törkeään rattijuopumukseen.” “Vasemmistoliiton kannattajajäsen syyllistyi törkeään pahoinpitelyyn.” “Puukottaja oli tiettävästi äänestänyt viime vaaleissa vihreitä.”

Onko sensuuria, että esimerkiksi Hesari ei kerro rikoksentekijöiden puoluetaustaa^[4] Millä tavoin etninen tausta on olennaisempi kysymys kuin poliittinen suuntautuminen?

Silläkin uhalla, että jankutan ja toistan, ruodin HS.fi:n keskustelusivuilta poimimaani väitettä toiseksi esimerkiksi.

Jos suomalainen tappaa perheensä, niin se uutisoidaan esimerkiksi näin. Lahtelainen insinööri tappoi perheensä. Mikäli maahanmuuttaja on verityön takana, uutisointi on seuraavanlaista. Insinööri tappoi perheensä.

Jos Rovaniemeltä vuonna 1996 Lahteen muuttanut insinööri tappaa perheensä, ei tätä takuuvarmasti uutisoida “rovaniemeläinen insinööri tappoi perheensä” ja hullunahan sitä pidettäisiin, joka jotain tällaista vaatisi. Mutta jos vuonna 1996 on muuttanut Lahteen vaikkapa Mogadishusta, niin jostain syystä sen mainitsematta jättäminen on sitten kansan syvien rivien mielestä vaarallista itsesensuuria.

Huomaan muuten olevani kohtuullisen tyytyväinen siihen, että Hesarin maahanmuuttajakeskustelun valmistelussa päädyimme puhumaan “ulkomailta muuttaneista uusista helsinkiläisistä”. Tuo lause on saanut minut miettimään suhtautumistani maahanmuuttajiin muukalaisina: muutin itse pääkaupunkiin 1990-luvun puolivälissä ja olen siis itse huomattavasti “uudempi helsinkiläinen” kuin monet jututtamani somalit, jotka ovat saapuneet tänne noin viittä vuotta aikaisemmin. Mikäs minä olen kutsumaan ketään “uudeksi helsinkiläiseksi”?

Puffupuffi: olen ollut mukana järjestämässä Hesarin kaupunkitoimituksen Uusia helsinkiläisiä - kaikki hyvin? -keskustelutilaisuutta Helsingin seudun maahanmuuttajille, ja nyt tapahtuman ohjelma on saatu vihdoin verkkoon. Käykä tsekkaamassa ja osallistukaa siellä keskusteluun. Jos ja kun netissä tulee esiin hyviä kommentteja, niitä käytetään ensi torstaina (30, marraskuuta) varsinaisessa keskustelussa.

Omakehu haisee, mutta veikkailen sessiosta varsin mielenkiintoista. Kolmen tunnin aikana yleisön edessä turisevat muun muassa Spektrin Eilina Gusatinsky, räväkistä mielipiteistään tuttu sosiaaliohjaaja Mukhtar Abib ja toista kauttaan Helsingin kaupunginvaltuustossa istuva Zahra Abdulla. Puheenaiheina on politiikkaa, mediaa ja uskontoa sekä ihan tavallista elämää eri vinkkeleistä.

Tapahtuma-aika on siis torstai 30 marraskuuta kello 16-19 ja paikka Helsingin Kinopalatsi. Kannattaa tulla paikalle ajoissa, sillä ennen sessiointia on tarjolla vähän pikkupurtavaa - ja paikkoja katsomossa riittää vain noin kahdeksallekymmenelle ensimmäiselle.

Ilta-Sanomissa uutisoitiin tänään kyselytutkimus, jonka mukaan kolmannes suomalaisista olisi valmis hyväksymään kuolemanrangaistuksen. Harmi sanoa, mutta ei tämä nyt niin iso yllätys ollut. “Saunan taakse vaan” -ajatteluun törmää aika usein.

Sen sijaan mielenkiintoista oli se, että eläkeläiset olivat selvästi jyrkemmin kuolemanrangaistusta vastaan kuin nuoremmat, ja kaikkein hanakimmin hirttosilmukkaa heiluttelevat työikäiset.

Eihän tuollaisesta kyselystä kovin kummoisia päätelmiä pitäisi lähteä vetämään, mutta koska spekulointi on kivaa, heittäisin ilmaan irtoajatuksia: Onko niin, että kun vanhuus tulee lähelle ja kuolema kolkuttelee ovella, alkaa elämää arvostaa ja äärimmäisten päätösten tekeminen muiden elämästä tuntua vieraalta? Ja voisiko olla niin, että kuolemantuomion kannatus liittyy nopeiden ja tehokkaiden käytännön ratkaisujen etsimiseen, mikä olisi puolestaan yleisin ajatusmalli ahkerimmassa työnteon vaiheessa.

Erityisen tehokastahan on muuten joukkopäätöksellä lynkkaaminen heti epäillyn löydyttyä. Inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus ovat molemmat pirun aikaaviepiä ja kalliita ratkaisuita, kun pitää pohtia, punnita ja pitää huolta. Vanhuksista ja vangeista.

Tuija haastoi “joo, ja…” -improvisaatiopeliin:

“kommentoi kolmea eri blogia niin, että komppaat blogissa esitettyä ideaa, lisäten vielä jonkun täydentävän uuden ajatuksen.”

Rakentavaa keskustelua siis, kivaa! Kokeillaan.

Marinadi kertoo Jyrki Lehtolan ajatelman innostamana, että “olen aina ollut sitä mieltä, että kahdenkeskisiin tapaamisiin soveliasta toimintaa on kävely.” Tuota ajatusta pitäisi soveltaa enemmänkin, ja laajemmin. Nytin kolumnisti Riku Siivonenhan kertoo monasti pohtineensa fiksuja “sulkapallokaverinsa” kanssa. Pitänee ruveta sopimaan kavereiden kanssa treffejä urheilukentille ja hölkkäpoluille!

Opilas tölvii hiljattain julkistettuja töllön mieskanavia, ja toteaa siinä sivussa muusikoista ja poliitikoista, että

Molempia haastatellaan vain, kun niistä tulee “ajankohtaisia” eli ennen vaaleja/levynjulkaisua. Molempien jorinat voi arvata etukäteen vaikkei haluaisikaan. Koko hommasta jää vissyveden suutuntuma: kummallinenontto poreilu.

Harhar, juuri näin! Lisäksi molemmille lasketaan uskomattoman suureksi ansioksi, jos osaa jotain toisen reviirille kuuluvaa. Musisoiva poliitikko! Yhteiskunnallisesti tiedostava muusikko!

Koetin selailla blogeja blogilistan kautta löytääkseni kolmannen kommentoitavan, mutta luontevasti mistään ei tullut “joo, ja…” -fiilistä. “joo, ja…” -metodi ei nyt vaan toimi, ei tällä väsymysasteella. Hiustenleikkuusta^[1] ei vaan irtoa.

Paitsi että Tuijan haasteessa on kyllä aatetta ja kipinää, jolla sytytellä pientä sisäistä roihua.

Improvisaatioteatterin harjoituksien ydintä, rakentavan vuorovaikutuksen kaavaa “Joo, ja” voi hyvin soveltaa blogeihin. - - Tuloksia käytetään keskustelun aineistona perjantaina konfabulaarissa, jossa haluaisin virittää keskustelua väitteestä “lukemiesi blogien kommentoiminen on vähintään yhtä tärkeää blogipersoonasi muodostumiselle kuin se mitä omaan blogiisi kirjoitat”.

“Joo, ja” -metodi on ainakin minulle jotenkin arkijärkinen tapa keskustella. Sillä saa eniten irti. Se on myös työkalu, jolla jalostetaan juttuideoita. “Joo, mutta” -metodi on siihen hemmetin huono. Eikös tämä ole ihan perusbehavioralismia: jätetään huonot huomiotta, palkitaan hyvästä:”(Maalainen selitti hiljalleen tätä peruskoulutuskeinoa postauksessaan koirasusista, jossakin sivulauseessa.)”:. Ja hyvää syntyy.

Väite blogipersoonastakin on paikallaan. Tässäkin nappaan taas analogian reaalielämästä: se, kenen kanssa hengaat ja kenet tunnet, on urasi kannalta yhtä tärkeää kuin se, miten hyvin hommasi hoidat.

That said, inhoan itsetarkoituksellisesta sosiaalista pelaamista sekä reaalimaailmassa että verkossa. Kaverien valitseminen hyötynäkökulmasta on - niljakasta. Pyrkyryydeksihän sitä sanotaan.

On blogilehtiä tehty aiemminkin, tiesi edelliseen merkintään vinkata Miss Pligaa. Ranskassa julkaistiin alkuvuodesta kolme numeroa Netizen-nimistä lehteä, jonka piti iskulauseen mukaan selittää ja auttaa ymmärtämään blogien vallankumousta. Lehti näyttää, mitä sitä nyt verkossa pääsee katsomaan, erittäin raflaavalta ja juttujen tulokulmat mietityiltä. Tästäkö malli Suomen verkkokulttuurilehdelle?

Vaan ei. Netizenin toimitusblogin toiseksi viimeisessä (no, toivottavasti vain toiseksi viimeisimmässä) merkinnässä kerrotaan, että julkaisukertoja on vähennetty rajusti ja uusia tapoja jatkaa mietitään. Vai oliko se toisin päin?

Nous travaillons sur un changement radical de format en lien avec le média télévisuel, pour lequel je ne puis vous en dire plus. C’est pourquoi nous modifions la périodicité de Netizen et le transformons en bimestriel.

No, taustalla näyttää kuitenkin häärivän ranskalaista blogilandiaa seuraava verkkolehti/ryhmäblogi Pointblog.com , joka mainostaa muuten olevansa ensimmäisiä ranskankielisiä blogeja. Tuosta en niin tiedä, mutta muuten blogin sivupalkin horina kuulostaa samansuuntaiselta oman verkkokulttuurilehtiaivoitukseni kanssa:

pointblog.com est un blog consacré au phénomène des blogs et de l’expression des individus sur Internet. Destiné aux néophytes aussi bien qu’aux blogueurs avancés ou aux simples observateurs, il a pour but d’éclairer sur l’importance et l’ampleur de cette évolution essentielle de l’Internet d’aujourd’hui.

Pitäisi varmaan seurata enemmän ranskankielistäkin verkkoa, ainakin se voisi tarjota uusia tulokulmia. Toisaalta, tuo Pointblog vaikuttaa melko teknisesti orientoituneelta näin äkkisilmäyksellä. Ja kuten Aleksi totesi: Wordpressin uudet ominaisuudet eivät ole pidemmän päälle kovin kiintoisa puheenaihe.

Ehkäpä on siis syytä ottaa opiksi sekä ranskalaisten onnistumisista että virheistä.