Elokuu 2006

Nepalin-reissullani törmäsin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa toimittajien epäiltiin toimivan tiedustelupalvelun tai salaisen poliisin laskuun. Olin unohtanut koko asian, mutta uutinen Romanian tiedotusvälineissä toimivien salaisen palvelun agenttien vetämisestä pois peiterooleistaan muistutti aiheesta.

Tapasin Nepalissa nuoria ulkomaantoimittajia ja diplomaatteja, jotka epäilivät ristiin toisiaan eri maiden tiedustelupalvelujen vakoojiksi. Brittiläinen vapaa kirjeenvaihtaja arveli belgialaista kollegaansa belgian salaisen palvelun agentiksi ja puhui kaljalla pitkät pätkät siitä, miten voisi itse työskennellä MI6:lle. Belgialainen puolestaan vihjaisi omista epäilyksistään britin suhteen. Oma lukunsa olivat paikalliset toimittajat, joista eräät olivat kovinkin innokkaita tietämään, minkä tyyppistä tietoa suomalainen vapaa toimittaja oli maasta metsästämässä ja tarjosivat apuaan yllättävänkin auliisti.

Suomessa ei aiheesta juuri ole puhuttu. Journalismin oppikirjoissa ei juuri varoitella ammattiveljiksi naamioituneista vakoojista. Se voi johtua yksinkertaisesti siitä, että varsin harva ammattiin valmistuvista työskentelee paikoissa, joissa varoituksella olisi mitään arvoa.

Nepalissa kuulemieni puheiden taustalla oli todennäköisemmin vainoharha kuin terve epäilys, mutta kyllä vakoojilla ja toimittajilla on paljon yhteistä. Molemmat keräävät tietoja, tarkkailevat ja tekevät kysymyksiä.

Wikipedian väitettyjen vakoojien lista - jota tosin ei kovin pätevänä lähteenä kannata pitää - tietää nimetä muutaman toimittaja-vakoojan. KGB:n opas salaisen palvelun agenteille nimeää erikseen agenttityypin, jonka tehtävä on toimia journalistisen ammatin turvin. Bangladeshissa työskennelleen muslimitoimittajan epäiltiin hiljan vakoilleen Israelille.

Journalismin ja tiedustelupalvelujen toiminnan limittymiseen liittyy isoja ongelmia. David Leigh analysoi tilannetta Briteissä vuoden 2000 British Journalism Reviewssa ja erittelee kolme eri tapaa, joilla MI5 ja MI6 ovat olleet sekoittamassa saarivaltion mediapakkaa.

1. Tiedustelupalvelut värväävät toimittajia ja soluttavat agenttejaan toimituksiin,
2. tiedustelupalvelujen työntekijät kirjoittavat/tekevät juttuja tekaistuilla nimillä ja
3. tiedustelupalvelut syöttävät tilanteen mukaan oikeaa ja väärää tietoa medialle ajaakseen omia intressejään.

Vakoojien tehtävä toimituksissa on joko käyttää ammattia peitteenä toiminnalleen tai ottaa selvää, mitä toimituksissa tapahtuu. Romaniassa kyse oli sisäisestä tiedustelusta, ja Yhdysvalloissakin tällaisesta on ollut puhetta maan sisäisen turvallisuuden ohjelman suhteen.

Tiedustelupalvelut tiedonlähteenä ovat ongelmallinen juttu. Leigh kertoo omasta kokemuksestaan, jossa loppujen lopuksi tunsi tehneensä töitä pikemminkin hallituksen agenttina kuin journalismin ammattilaisena. Vastaavasti on esitetty näkemyksiä, että yksityiskohtaiset tiedot jonkin maan asehankinnoista tulevat yleensä tiedustelulähteistä sellaisesta maasta, joka on hävinnyt tarjouskilpailun. Salaisen tiedon vuotaminen julkisuuteen toimii tällaisessa tilanteessa ostajamaalle lankeavana rangaistuksena väärästä valinnasta.

Tiedustelupalvelut lappaavat tarkoituksella lehtiin myös väärää tietoa. Vakoojan luovuttama varma tieto esimerkiksi laittomasta ydinohjelmasta on skuuppi, joka pistetään isolla lehteen. Sen jälkeen tieto alkaa elää omaa elämäänsä ja sen varaan on hyvä ryhtyä käynnistämään ennaltaehkäisevää sotaa. Esimerkiksi.

Toimittamisen ja vakoilun limittyminen on iso ongelma. Hallituksen salakuuntelija toimituksessa on niin itsestäänselvä dystopia, että sitä tuskin tarvitsee perata erikseen. Sen sijaan ulkomailla työskentelevän toimittajan kaksoispesti saattaisi äkkiseltään tuntua vakoojaromaanien lukijalle näppärältä hommalta: median ja isänmaan palveluksessa, eikö?

Ei. Toimittajat toimivat jo nyt kriisialueilla jatkuvassa hengenvaarassa, eikä siihen tarvita lisäksi epäilystä vieraan vallan agenttina toimimisesta. Jokainen paljastunut toimittajavakooja heittää varjon niiden ylle, jotka toimivat puhtain paperein.

Tilanne on vähän vastaava kuin vuonna 2000 Luxemburgin poliisi päätti panttivankidraaman naamioitumalla television kuvausryhmäksi ja ampumalla mielenvikaisen kaapparin televisiokameraan kätketyllä aseella parhaaseen toimintaelokuvatyyliin. Heippa vaan, ajattelin, tästä eespäin kaikki televisioryhmät ammutaan ovelle.

Toimiiko Suomessa sitten ulkomaalaisia toimittajia, jotka olisivat CIA:n, MI6:n tai Mossadin palveluksessa? Paha sanoa, mutta en usko. En myöskään usko, että suomalaisia toimittajia olisi värvätty vakoojiksi. Paha siitä on silti mitään varmaa mennä sanomaan.

Asiasta voisi olla joka tapauksessa hyvä keskustella silloin tällöin journalismin ammattilaisten keskuudessa. Ulkomailla työskenteleville tiedustelun ja toimittamisen limittyminen on hyvä perustieto takaraivossa, ja kotimaassakin asian muistaminen ehkä terävöittäisi lähdekritiikkiä. Keskustelun aloittaminen on kuitenkin hankalaa, sillä vakoojista puhuminen tuntuu - ja yleensä myös on - vainoharhaisen ihmisen houreelta. Ja vainoharhaisen leimaa minä tässä viimeiseksi kaipaan.

Palaan toistuvasti miettimään onnea. Tämä ei ole ihmiselle yllättävää, sillä ihminenhän on sellainen apina (via Just Sopivasti), joka kuvittelee, että sen pitäisi olla onnellinen. Muut eläimet voivat vain olla.

Niinpä pistelinkin saman tien kirjakauppaan, kun luin Hesarista filosofi Timo Airaksisen kirjoittaneen buddhalaisesta ajattelusta vaikutteita ottaneen opaskirjan onnellisuuteen.

Kirja tuntui mielenkiintoiselta, koska oletin sen olevan hieman perinteistä self-help–oppaita syvällisempi. Meillä akateemisesti koulutetuilla ateisteillahan on se tutkitusti ongelma, että kovin yksinkertaiset viestit, joita rahvaalle tarjotaan, eivät tuppaa menemään läpi.

Airaksisen kirja oli hiukkasen hämmentävä lukukokemus. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kyllä filosofian professori on lukenut viime aikoina liikaa Erlend Loea; sanomisen tapa on hyvin samantyyppinen. Airaksinen esittää lakonisesti lauseita, jotka ovat ilmiselvästi ironisia - ja välillä eivät ole. Osin Onnellisuuden opas tuntuu olevan suoraa vittuilua perinteisille onnellisuuden oppaille.

Seuraava ajatukseni oli, että ehkä syyttävällä sormella pitäisi osoittaa kustantajaa tai kustannustoimittajaa, joka todennäköisesti on lukenut jo vuosikausia liikaa Erlend Loea – Airaksisen Onnellisuuden oppaan on kustantanut Erlend Loen suomalaiskustantaja Johnny Kniga, jonka pomo on puskaradion kuljettamien tietojen mukaan itsekin melkoinen Loe-fani.

Lyhyesti: minusta Airaksisen onniopas ei ole erityisemmän hyvä kirja. Fiksut ajatukset on kätketty itsetarkoituksellisen sekundaloelaisen höpöhöpön sekaan. Älkää nyt ymmärtäkö tätä höpöhöpön dissausta väärin: tykkään laadukkaasta höpöhöpöstä ja Erlend Loesta, mutta Airaksisen höpöhöpö ei ole kovin hyvää. Syvällisiä ajatuksia kätkevä self-help -parodia ei oikein toimi, tai oikeammin sanottuna sitä ei ole tehty kovin hyvin.

Ajatuksen tasolla kirjassa on kieltämättä paljon hyvää ja kaunista. Airaksisen perusajatus on, että Suomessa vallitsevan liberalistisen ideologian reittiopas onnellisuuteen on väärä. Me emme saavuta onnea sillä, että saamme kaiken, mitä haluamme. Pitäisi sisäistää buddhalaisuuden idea, jonka mukaan halut tuottavat tuskaa, ja huijata itsensa eroon turhista haluista. Ajatus tuntuu oikealta, joskaan ei kovinkaan uudelta.

Tiukimmillaan Onnellisuuden opas on kohdassa, jossa Airaksinen antaa onnellisuuden oikean määritelmän:

ONNELLISUUS tarkoittaa sitä, että ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä yrittää pois siitä tilanteesta jossa hän juuri sillä hetkellä on. OLLA ONNETON tarkoittaa sitä, että ihmisiä ajetetaan pois sieltä missä hän on onnellinen.

Tästä mennään eteenpäin ja pohditaan yhteiskunnan onnellisuutta ja yksilön onnen ehtoja. Ajatuskehitelmän lopputulos on, että edes buddhalaisesti ajatteleva ihminen ei ole irrallaan maailmasta, vaan onnellisuudelle on jonkin verran ihmisen ulkopuolisia ehtoja.

Airaksisen mukaan onnellisuuden salaisuus on kaiken harmonia. Kaiken harmoniassa yhteiskunnan, luonnon, maailmankaikkeuden ja ihmisen sielun osaset ovat tasapainossa. Epäoikeudenmukainen laki, kipeä keho, materiaalinen puute, sieluun istutettu kulutusmania, saasteet tai huoli maailmankaikkeudesta eivät rasita – ihmisellä ei ole mitään hyvää syytä pyrkiä pois nykyhetkestä.

Oma tulkintani onnesta? Kaipa se on aika airaslainen. Onnellisuus voisi olla vaikka sitä, että voi vain olla – räpiköimättä siinä ajatuksessa, että jossain muualla olisi onnellisempi ja asiat muutenkin paremmiin.

Kissamme on tänä kesänä ajellut taksilla. Niinä muutamina viikonloppuina, kun kotihoito ei ole pelannut, katti on päässyt pirssikyydillä varakotiin.

Taustalla on noin vuosi sitten tekemämme päätös luopua kissan bussikuljetuksista, kun totesimme, että kahden työssäkäyvän nuoren mediatyöntekijön kissalla on varaa luksukseen. Taksirahat säästämme mennen tullen sillä, että emme hanki autoa.

Autoliiton laskelmien (pdf) mukaan kahdeksan tonnia käytettynä maksaneella autolla ajelu maksaisi pääoma- ja käyttökuluineen meidän käytöllämme noin 4600 euroa vuodessa. Se on ihan pirun paljon rahaa. Olin yllättynyt siitä, miten paljon niin moni on valmis maksamaan siitä luksuksesta, että saa istua ruuhkassa yksin.

Autoilukulujen hinnalla matkustaa Helsingissä maalla, merellä ja näiden molempien alla HKL:n matkakortilla 113 kuukautta, eli yhden autottoman vuoden aikana säästää kahdelle julkisen liikenteen liput yli neljäksi ja puoleksi vuodeksi – ja nyt puhutaan täyshintaisista, ei opiskelijalipuista.

Autottomalla kaupunkilaisella rahaa jää sekä taksilla ajelemiseen että asunnon hankkimiseen parempien joukkoliikenneyhteyksien varrella. Ja kun huonekalukaupasta haluaa kotiin jotain vähän suurempaa, kuljetuksesta maksaa tuon autoilulaskelman nähtyään ilomielin. Kuljetus tulee halvemmaksi, ja joku muu vieläpä tekee likaisen työn puolestasi.

Takseilu on muutekin aiheetta aliarvostettu ja ylihinnoiteltuna pidetty liikkumisen muoto. Jos taksakuskin palvelusten vuokraamista vertaa oman auton pitämiseen, satunnainen taksilla kulkeminen on paitsi sikahalpaa ja -helppoa, myös ympäristö- ja kaupunkisuunnitteluystävällistä. Auton rakentamiseen käytetyt luonnonvarat ovat tehokkaassa käytössä – niitä ei juuri parkkipaikoilla makuuteta. Pysäköintitilan tarvekin vähenee, minkä ansiosta voidaan kaupunkia rakentaa tiiviimmin ja nätimmin.

Perusmatkat kannattaa tietenkin Helsingissä tehdä polkupyörällä tai bussilla, se on pirssin käyttöä tuntuvasti halvempaa ja ekologisempaa. Kissa saa meidän perheessämme kuitenkin myös vastaisuudessa kulkea taksilla aina, kun se haluaa.