Heinäkuu 2006

Elokuvassa Kahvia ja tupakkaa minua huvitti kohtaus, jossa ikääntyneet muusikot Iggy ja Tom – joita muuten esittävät Iggy Pop ja Tom Waits – istuvat kyräilemässä nukkavierun kahvilan pöydässä.

Pöydällä olevat tupakat tulevat puheeksi. Molemmat toteavat lopettaneensa ja säälivät hetken niitä, jotka vielä ovat koukussa. Sitten Tom toteaa: ”Parasta lopettamisessa on, että nyt voin vetää halutessani kessun, koska olen lopettanut.”

Tom sytyttää savukkeen ja saa hetken taivuteltuaan Iggynkin tarttumaan tupakkaan. Seuraa löysää pikkupuhetta siitä, miten hienosti kahvi ja tupakka sopivat yhteen, mutta muuten keskustelu ei oikein suju. Iggy lähtee jatkamaan matkaansa ja Tom pistää lopulta vielä toisen kerran kessuksi – sen jälkeen, kun on varma, ettei kukaan näe.

Elokuvan kohtauksen tupakkalakkokeskustelu on omasta elämästä tuttu niin minulle kuin niille muillekin sadoilletuhansille, jotka ovat epäonnistuneet tupakoinnin lopettamisessa. Kun naureskelin kohtaukselle tupakkatauolla kahvikuppi toisessa ja kessu toisessa kädessä, keski-ikäinen taittaja myhähti kokeneensa saman useaan kertaan. Itse asiassa lopettamiselle naureskelu on melko turvallinen vakiopuheenaihe tupakkaseurueessa, sillä hauskoja omakohtaisia anekdootteja on lähes jokaisella tupakkarinkiläisellä.

Itsekin olin tupakasta jo melkein kuivilla alkukeväästä. Olin savutta pari kuukautta, kunnes uskoin olevani tarpeeksi vahva vetämään sen yhden biletupakan. Sitä tietenkin seurasi toinen, kolmas ja niin edelleen. Nepalin-matkalla poltin jo päivittäin, vieläpä melkoisen paljon. Eikä tämä ollut ensimmäinen pitkään jatkunut, surkeasti kariutunut tupakkalakkoni.

Kesän mittaan olen ajatellut joka toinen päivä, etten nykyisen tupakka-askillisen loputtua osta enää uutta. Siitä huolimatta savukkeita kuluu vaihtelevasti viidestä kokonaiseen pakettiin päivässä. Joskus sinnittelen tupakan loputtua vuorokauden, mutta lopulta kipitän aina kiltisti kioskille.

Usein naureskelen lopettaneeni tupakoinnin satoja kertoja, noin suurin piirtein joka toisen tai kolmannen askillisen jälkeen.

Suhtautuminen omaan tupakointiin on yksi niistä asioista, joka on muuttunut tuttavapiirissäni eniten viime vuosina. Ihmiset, jotka eivät jotenkin selittelisi sauhutteluaan, ovat harvassa. Suurin osa yrittää lopettaa, heistä moni kaiken aikaa. Alan jo kaivata niitä, jotka julistaisivat kiskovansa kessua ennenaikaiseen hautaan asti, sillä aidossa vakaumuksessa – oli se kuinka tyhmä tahansa – on aina jotain kunnioitusta herättävää.

Julistuksellinen tupakointi olisi kuitenkin kohtuuttoman absurdia. Tupakasta ei ole elämän keskipisteeksi, vaan se on vain yksi sen monista mausteista. Näin on myös Jim Jarmischin kahvista ja tupakasta kertovassa elokuvassa, joka oikeastaan ei pyri sanomaan mitään kahvista ja tupakasta vaan ihmisten arjesta ja sosiaalisen kanssakäymisen satunnaisesta koomisuudesta.

Nykyisten tupakkalakien aikana on hankala pitää tupakointia sivuasiana, sillä jos aikoo sauhutella, elämää pitää suunnitella sen mukaan. Tiukentuneet normit nostavat tietoisuutta paitsi tupakoinnin terveysriskeistä, myös tupakoinnin tapahtumasta.

Hollantilainen ystäväni osoittikin mielestäni tarkkasilmäisyyttä, kun hän selitti syitään olla lopettamatta tupakointia. “Tupakointi ei ole minulle tärkeä asia”, hän sanoi. “Mutta jos lopetan tupakoinnin, joudun keskittymään tupakoimattomuuteen ja tupakasta tulee minulle suurempi juttu, kuin mitä haluaisin.”

Minullekaan tupakointi ei ole kovin tärkeä asia. Ehkä juuri siksi sen lopettaminen on niin saatanallisen vaikeaa.

Kun viime kesänä aloitin ensimmäisen määräaikaisenpestini Hesarissa, silloinen pomoni kehotti hiomaan omaa tyyliä: “Perusuutisen osaa rakentaa kuka vain, mutta persoonallista kirjoittajaa ei ihan noin vain korvata.”

Selailin Flickriin lataamiani valokuvia ja huomasin miettiväni tyyliä. Osa kuvistani on ihan rehellisesti tyylittömiä ja osa enemmän tai vähemmän tyylikkäitä, mutta omaa kuvaustyyliä minulla ei ole. Sen sijaan suosikkikuvaajieni tyylin tunnistan: Pystyn osoittamaan kohtuullisella tarkkuudella suosikkieni kuvat allekirjoitusta katsomatta niin Hesarin sivuilta kuin Flickrin kuvavirrastakin.

Tyyli on mielenkiintoinen juttu. Se tunkee melkolailla kaikille elämän alueille. Pukeutumisessa, musiikissa, kirjoittamisessa ja elokuvissa on kaikissa tyylilajinsa ja tyyliniekkansa. Tyylikkyyden ja oman tyylin raja on veteen piirretty viiva – tyylikkyys ei tarkoita, että ihmisellä olisi oma persoonallinen tyylinsä eikä omaa persoonallista tyyliään noudattava ihminen ole läheskään aina tyylikäs.

Ihmeellisimpiä ovat minusta ne, joilla tuntuu olevan pettämätön, persoonallinen ja synnynnäinen tyylitaju. He saapuvat tilaisuuteen kuin tilaisuuteen näyttäen samaan aikaan sekä itseltään että tilanteeseen oikein pukeutuneilta. He kirjoittavat monipuolisesti tekstejä, jotka täyttävät aina vaaditun tyylilajin kriteerit mutta ovat silti tekijänsä näköisiä. Näiden luonnonlahjakkuuksien huiput sekoittavat suvereenisti tyylilajeja ja tekevät sen niin tyylikkäästi että itkettää.

Suurin osa ihmisistä jää kauas tästä. Jotkut epäonnistuvat surkeasti yrityksessä sopeutua tyylilajiin ja imitoivat huonosti muita – parhaana esimerkkinä varmaankin huonosti istuvaan Halosen pukuun sonnustautuneet miehet sukujuhlissa. Toiset koettavat olla yltiöpersoonallisia ja tyylikkäitä tilanteen mukaan ja tekevät itsensä yksinkertaisesti naurettaviksi - katsokaapa kuvia naisten iltapuvuista cocktail-kutsuilla, niin löydätte kyllä ne, kenestä puhun.

Ja sitten ovat ne, jotka eivät edes yritä. He eivät koskaan ole tyylikkäitä, vaan aina vain ja ainoastaan oman tyylinsä mukaisia. Tässä arkkityyppinä voisi pitää vaikkapa Uuno Turhapuroa, joka marssii tilanteeseen kuin tilanteeseen omana nuhjuisena itsenään.

Ihailen kyllä turhapurolaisia. He eivät kikkaile.

Pomoni avoin kannustus oman kirjoitustyylin etsimiseen johti viime kesänä sen sijaan enemmän tai vähemmän juuri kikkailuun. Muutamat kesätoimittajat koettivat kuumeisesti kehittää “omaa tyyliään”, mikä tarkoitti sekavia lauserakenteita ja täysin todellisuudelle vierasta tekotaiteellisuutta. Sitä sitten editoitiin pois ennen julkaisua. Kyllä, niin tehtiin minunkin teksteilleni.

Kirjoittamisessa, kuten elämässä yleensäkin, on hankalaa olla tyylikkäästi oma itsensä. Se vaatii rohkeutta panna itsensä peliin ja tarpeeksi ymmärrystä, että osaa välttää ilmeisimmät kliseet ja tekotaiteellisuuden sudenkuopat. Tyylin kehittyminen vaatii aikaa ja harjoitusta, ja matkalla epäonnistuu varmasti.

Uskon silti yhä, että esimieheni oli viime vuonna oikeassa rohkaistessaan nuoria toimittajia tielle, jolla ylilyönnit olivat itsestäänselvyys. Oma tyyli on lopulta se ainoa tapa luoda uutta – persoonaton tyylikkyys on kuitenkin aina vain jo tehdyn tarkkakorvaista imitointia.

Aamun Hesarissa olleen pikku-uutisen (€) mukaan varvastossut ovat muotigurujen mielestä so last season. Muistaakseni vielä viime vuonna samat tyypit niitä hehkutettivat niitä ihan kybällä. Vai oliko se sitä edellisenä?

Se, että varvastossut menivät muodista osoittanee, että ne eivät koskaan olleet sinällään tyylikkäät. Sama koskee neonvärejä ja trumpettihousuja, mutta ei 1950-luvun tyyliin leikattuja pukuja.

Tässä on varmaan yksi merkittävimpiä eroja muodinmukaisuuden ja tyylin välillä. Toinen on ajatonta, toinen tiukasti ajassa kiinni.