Olen viime aikoina alkanut kaivata verkosta jotain, mitä tänne tuskin koskaan tulee. Ihmisten tarinoita. Siis ei verkkoon kirjoittajien omia, vaan heidän tapaamiensa ihmisten tarinoita.
Yksi parhaista journalismin muodoista ovat yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aukeavat kuvat elämäntavoista ja -tilanteista, jotka ovat meille vieraita. Tällaisia juttuja ovat kaikenlaiset tavallisten ihmisten haastattelut, joissa ihmiset kertovat omasta elämästään. Se voi olla pielaveteläisen eläkeläisen tai ugandalaisen pakolaisen haastattelu. Ajatus kuitenkin on, että se kertoo ihan tavallisen tarinan, joka on kuitenkin erilainen kuin meidän oma tarinamme.
Aikakauslehdissä human interest on kova juttu. Verkossa näitä juttuja ei juurikaan ole.
Minulle yksi tärkeimmistä journalismin päämääristä ja tarkoituksista on auttaa ihmisiä ymmärtämään heitä ympäröivää maailmaa. Politiikan ymmärtäminen on tietenkin tärkeää, mutta vielä tärkeämpää olisi ymmärtää maailman ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan.
Elämme maailmassa, jossa on helppoa viettää aikaa vain omanlaistensa kanssa. Nuoren, urbaanin yhteiskuntatieteilijän ei tarvitse viettää aikaa siivoustöillä itsensä elättävien maahanmuuttajien, elämästä vieraantuneiden pummien tai pohjoiskarjalan turkismetsällä käyvien aikamiespoikien kanssa. Kun yhteistä kohtaamispaikkaa tai -pintaa ei ole, heidän tapansa hahmottaa maailmaa jää täysin vieraaksi.
Yksi journalismin tehtävä on paikata tätä ymmärryksen aukkoa. Jos ymmärrystä ei ole, jossain vaiheessa tulee melkoisia kulttuurisia yhteentörmäyksiä.
Verkkoon kirjoittaa melkoinen kirjo ihmisiä. Heidän tapaamansa ihmisten kirjo on vielä suurempi. Potentiaalia tarinoiden kerronnalle olisi.
Verkon kansalaisjournalismi, jota aina välillä hehkutellaan, keskittyy kuitenkin melkoisen pitkälti henkilökohtaisiin poliittisiin mielipiteisiin ja uutisseurantaan. Oikeastaan tähän asti tutustumistani bloggaajista vain Maalainen toisinaan kertoo tapaamiensa ihmisten maailmoista tavalla, jonka voisi mieltää jonkinlaiseksi human interestiksi. (Kertokaa kommenteissa ihmeessä muista, jos niitä tiedätte.)
Oma lukunsa ovat kuvablogit, joissa saattaa olla kuvia hyvinkin monenlaisista ihmisistä. Kuvissa olevilla ihmisillä on omat tarinansa, mutta vain harvat kuvaajat vaivautuvat pysähtymään keskustelemaan niistä. Ihmiset ovat vain materiaalia, kuvaamisen kohteita.
Voi olla, ettei kansalaisjournalismi taivu human interest -tyyppiseen kerrontaan. Se nimittäin on kohtuullisen työlästä. On oikeasti juteltava ihmisten kanssa ja haluttava ymmärtää, asetuttava heidän sijaansa.
Koska verkkokirjoittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, sen käyttövoimana on lopulta kuitenkin jonkin itselle tärkeäksi koetun asian ajaminen tai narsismi. Kumpikaan näistä ei kovin helposti taivu pitämään yllä intoa keskustella ja raportoida keskusteluista.
Samasta aiheesta
-
HS:ssa muistaakseni Pekkala juuri kolumnoi samasta, eli blogospheren homogenisoitumisesta. Kysymys ehkä kuitenkin on, onko tietynasteinen similarisaation hakeminen sittenkin vain hetkellistä? Haluaako yksilö lukea mantranomaisesti samasta aihepiiristä loputtomiin, vai syntyykö vastareaktio tietyllä aikavälillä?
Ainakin minulla on tullut hivenen samanlainen reaktio kuin kirjoittamasi, että lukee mieluummin kertomuksia ‘elävästä elämästä’. Yksi mitä kaipaisi, olisi hyvin toimitettu suomalainen nettilehti, eikä siis mikään printatun version tynkä. Blogosphere, eikä kansalaisjournalismikaan taida olla oikeasti avain siihen(?)
-
Njaa. Luulisin, että kaikille vastareaktiota ei synny. Nurkkakuntaisuudella on pitkät perinteet. Jotkut pullikoivat.
Rahoituksen saaminen “hyvin toimitetulle verkkolehdelle” on melkoisen hankala juttu. Itse asiassa ongelma ei ole nyt ilmiöissä, vaan tekijöiden puutteessa. Ei ole ihmisiä, jotka kirjoittaisivat verkkoon keskitetysti ja mietitysti samaan tapaan kuin esimerkiksi pienlehtiin. Yritystä alkaa vähän olla, mutta kimppablogit ovat tähän asti olleet ihan jotain muuta kuin “tarinoita elävästä elämästä”.
Verkolla ei ole samanlaista vetoa tehdä kunnon jälkeä ja nähdä vaivaa kuin paperilla, jostakin syystä. Tänne tulee useammin vain ripellettyä jotain sen sijaan, että tekisi taustahaastatteluja tai kävisi oikeasti juttelemassa ihmisten kanssa.
-
Hmm, jep. Meillä oli aiemmalti yritys saada rakennettua Eurooppalaista politiikkaa tutkiskeleva nettilehti muutamien tekijöiden kautta (lähinnä ACC:n kautta), mutta sekin kaatui tuohon, että toistuvasti kirjoittamaan lupaavia ei sitten olisi ollut tarpeeksi.
Testiblogissakin alkuinnostuksen jälkeen porukka alkoi kirjoittelemaan liian ei-journalistista sisältöä (siis juuri sitä perinteistä bloggaus-meininkiä ‘On my point of view..’), eikä keskittynyt siihen, mitä oli tarkoitus tehdä.
Se on ihan totta, että paperille tulevaa tekstiä miettii aivan eri hartaudella, kuin digitaalisessa muodossa olevaa. Johtuisiko siitä, että paperilla teksti on ikäänkuin ‘peruuttamattomasti’, kun se on kouriintuntuvasti olemassa.. vaikka yhtälailla ne lehdetkin menevät kierrätykseen;)
-
Tuossa olisi kyllä haaste. Aiemmin kyselin intoa ihmisoikeusblogiin, ja vieläkin odotan innostuneita, mutta se olisi enemmän tällaista perinteistä bloggausmeininkiä.
Kari Haakana ihmetteli, mikseivät kulttuurilehdet ole netissä. Itse kysyisin mieluummin, olisiko mahdollista perustaa nettiin oma kulttuurilehtitukea tai muuta vastaavaa rahoitusta saava julkaisu. En sitten tiedä, miten hyvin se toimisi tällaisessa “tavallisten ihmisten tarinoita” -tyyppisessä jutussa. Kirjoittajiksi pitäisi saada toimittajaopiskelijoita tai vastaavaa porukkaa, jolle mitättömillä korvauksilla ja tekstien julkaisemisella olisi oikeasti merkitystä.
Jotain yritystähän tässä verkkolehtijutussa yliopistopuolella on. Ärsyke on esmes kokonaan verkossa, ja sitten on verkkopedagogiikan Piirtoheitin. Ainejärjestöpuolella ilmeisesti verkkoontuminen kiinnostaa laajemminkin.
Siellä isona ongelmana on, että paperille kirjoittamista pidetään parempana näyttönä kuin verkkoon kirjoittamista, ja iso osa kirjoittajista hakee nimenomaan juttunäytteitä työhakemuksiin.
-
Totta, tässäkin kohtaa ihmisen ‘omanhyödyn tavoittelun’ valjastaminen on vaikeaa;) Niinkuin aina. Ylioppilaskunnan kanssa on aina vähän sama. Ihmiset tekevät mieluummin asioita, jos siitä saa muhevan merkinnän CV:en. Vaikka itsessään prosessissa mukanaolohan on se, josta yksilö oikeasti hyötyy(?)
Yksi vaihtoehto olisi luoda jonkinlainen blogiverkosto, johon loisi sisäisen säännöstönsä. Tästä voisi kerätä tavallaan yhdistelmäblogeja, johon jonkinlaisella äänestyksellä tms keräisi mielenkiintoisimmat päivittäin. Kun verkoston sisällä kaikki linkittäisivät itsensä yhdistelmäblogiin, se palvelisi itseänsä ja toisinpäin.
Itsessään sille voisi koodata lehtimuotoisemman platformin, johon voisi pyytää ei-bloggaajilta debatti-muotoisia kolumneja — ajatuksella insinööri/humanisti, oikeisto/vasemmisto, jos kyse olisi politiikasta. Sen linkittäminen pienempiin lehtiin loisi tavallaan puhtaan ‘kolumnivaran’. Sillähän voisi olla oma lisenssioikeus, jolloin juttuja saisi käyttää printatussa mediassa vakiokorvausta vasten, joka sitten toimisi ‘independent’ teostona.
-
Päivitysilmoitus from A. Vanninen » Blog Archive » Entä yhteiskunnallinen verkkojulkaisu? on 16.4.2006 at 22.43
-
Päivitysilmoitus from le vin est la vie et la vie est le vin » Citizen Word on 17.4.2006 at 20.25
-
Päivitysilmoitus from maalainen: Reportaaseja todellisuudesta on 13.6.2006 at 16.12
8 comments
Comments feed for this article
Trackback link: http://pohdiskeleva.liftari.org/2006/04/12/taipuuko-kansalaisjournalismi-ihmisten-ymmartamiseen/trackback/