Huhtikuu 2006

Olen aina ajatellut, että yllätyssyntymäpäivät olisivat paras syntymäpäivälahja, mitä kukaan voisi minulle keksiä. Nyt olen varma siitä.

Kiitos kaikille, jotka juhlien järjestämiseen osallistuivat. Niille, jotka eivät osallistuneet, suosittelen yllätysjuhlan järjestämistä jollekulle tutulle. On harvoja parempia juttuja kuin valtava määrä ilmapalloja, joukko ystäviä ja hyvää ruokaa, ihan yllättäen.

Juhlat olivat paitsi ennenaikaiset syntymäpäiväkemuni, myös jonkinlaiset ex tempore -läksijäiset. Huomenna aamulla lähtee lento Frankfurtiin, josta jatkan Dohan kautta Katmanduun. Olen reissussa viisi viikkoa, enkä varmaankaan kirjoita tänne matkani aikana. Sen sijaan kirjoittelen matkablogiini, johon voi käydä tutustumassa. Vink vink.

Paluunikin jälkeen kirjoittelu voi olla harvassa. Kesätöissä saan todennäköisesti kirjoittaa melkolailla tarpeeksi, verkkoon kirjoittamiselle ei välttämättä jää aikaa.

Pohdiskeleva liftari jää siis vähäksi aikaa tauolle. Palaillaan, kun ehditään ja elämään sopii.

Olen viime aikoina alkanut kaivata verkosta jotain, mitä tänne tuskin koskaan tulee. Ihmisten tarinoita. Siis ei verkkoon kirjoittajien omia, vaan heidän tapaamiensa ihmisten tarinoita.

Yksi parhaista journalismin muodoista ovat yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aukeavat kuvat elämäntavoista ja -tilanteista, jotka ovat meille vieraita. Tällaisia juttuja ovat kaikenlaiset tavallisten ihmisten haastattelut, joissa ihmiset kertovat omasta elämästään. Se voi olla pielaveteläisen eläkeläisen tai ugandalaisen pakolaisen haastattelu. Ajatus kuitenkin on, että se kertoo ihan tavallisen tarinan, joka on kuitenkin erilainen kuin meidän oma tarinamme.

Aikakauslehdissä human interest on kova juttu. Verkossa näitä juttuja ei juurikaan ole.

Minulle yksi tärkeimmistä journalismin päämääristä ja tarkoituksista on auttaa ihmisiä ymmärtämään heitä ympäröivää maailmaa. Politiikan ymmärtäminen on tietenkin tärkeää, mutta vielä tärkeämpää olisi ymmärtää maailman ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan.

Elämme maailmassa, jossa on helppoa viettää aikaa vain omanlaistensa kanssa. Nuoren, urbaanin yhteiskuntatieteilijän ei tarvitse viettää aikaa siivoustöillä itsensä elättävien maahanmuuttajien, elämästä vieraantuneiden pummien tai pohjoiskarjalan turkismetsällä käyvien aikamiespoikien kanssa. Kun yhteistä kohtaamispaikkaa tai -pintaa ei ole, heidän tapansa hahmottaa maailmaa jää täysin vieraaksi.

Yksi journalismin tehtävä on paikata tätä ymmärryksen aukkoa. Jos ymmärrystä ei ole, jossain vaiheessa tulee melkoisia kulttuurisia yhteentörmäyksiä.

Verkkoon kirjoittaa melkoinen kirjo ihmisiä. Heidän tapaamansa ihmisten kirjo on vielä suurempi. Potentiaalia tarinoiden kerronnalle olisi.

Verkon kansalaisjournalismi, jota aina välillä hehkutellaan, keskittyy kuitenkin melkoisen pitkälti henkilökohtaisiin poliittisiin mielipiteisiin ja uutisseurantaan. Oikeastaan tähän asti tutustumistani bloggaajista vain Maalainen toisinaan kertoo tapaamiensa ihmisten maailmoista tavalla, jonka voisi mieltää jonkinlaiseksi human interestiksi. (Kertokaa kommenteissa ihmeessä muista, jos niitä tiedätte.)

Oma lukunsa ovat kuvablogit, joissa saattaa olla kuvia hyvinkin monenlaisista ihmisistä. Kuvissa olevilla ihmisillä on omat tarinansa, mutta vain harvat kuvaajat vaivautuvat pysähtymään keskustelemaan niistä. Ihmiset ovat vain materiaalia, kuvaamisen kohteita.

Voi olla, ettei kansalaisjournalismi taivu human interest -tyyppiseen kerrontaan. Se nimittäin on kohtuullisen työlästä. On oikeasti juteltava ihmisten kanssa ja haluttava ymmärtää, asetuttava heidän sijaansa.

Koska verkkokirjoittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, sen käyttövoimana on lopulta kuitenkin jonkin itselle tärkeäksi koetun asian ajaminen tai narsismi. Kumpikaan näistä ei kovin helposti taivu pitämään yllä intoa keskustella ja raportoida keskusteluista.

Maalle muuttanut tuttava otti pitkästä aikaa yhteyttä. Oli kuulemma projekti, josta voisi olla hyötyä. “Se on vähän liiketoimintaa, vähän verkostoitumista. Tämä on juuri sellainen juttu, josta juuri sinun kaltaisillesi aktiivisille ja kiireisille ihmisille voisi olla hyötyä, mutta sitä ei oikein voi selittää. Se pitää vain itse tajuta”, sain vastaukseksi, kun sanoin, etten juuri nyt ehdi tai halua mukaan mihinkään uusiin virityksiin.

Tyttöystäväni ennätti kuitenkin tapaamaan, ja meni “projektin” infotilaisuuteen. Homma vaikutti varsin epäilyttävältä, kyseessä oli nettikauppa “jossa jokainen on kauppias”. Lähtemällä mukaan voisi esittelijöiden mukaan siirtyä passiivisesta kuluttajasta passiivisen tulon saajaksi.

Totesimme yhteistuumin, ettemme ole kiinnostuneita.

Tuttava pyysi pari viikkoa myöhemmin kahville. “Voihan sitä muustakin puhua.” Ei voinut. Totesin, että koko homma kuulostaa minusta tupperwaren ja dotcomin yhdistelmältä, pyramidihuijauksen ja verkostomarkkinoinnin sekasikiöltä. Sain vastaukseksi epämääräistä mainospuhetta, jossa mistään ei puhuttu oikeilla nimillä, mutta taustalla oli lupaus rikastumisesta.

Lopuksi sain tuotekatalogin, josta “ei saa kokonaiskuvaa”. Siitä sai kuitenkin nimen.

Amway.

Nimen perusteella oli hyvä hakea faktoja verkosta. Firman omilla sivuilla asiasta kerrotaan melkoisen vähän, mutta yhtiön nimen perusteella on helppo etsiä myös muiden näkemyksiä. Ja niitähän minä juuri kaipasin.

Amway on yksi vanhimmista verkostomarkkinointibisneksistä. Se on perustettu jo vuonna 1959, ja se toden totta on tuonut rikkautta. Omistajilleen.

Yritys myy pääasiassa kosmetiikkaa, mutta myös paljon muuta. Vuodesta 1999 yhtiö on toiminut verkossa nimellä Quixtar. Samana vuonna yritys rantautui myös Suomeen.

Skeptikkojen verkkosanakirjassa Amway on saanut oman lukunsa. Siellä ihastellaan, miten Amway on onnistunut luomaan pyramidihuijauksen, joka ei kuitenkaan täytä laittomalle pyramidihuijaukselle asetettuja ehtoja, mikä tekee siitä tavallaan laillisen pyramidihuijauksen - eli siis vain pyramidin, ei huijausta. Muun väittäminen taitaisi mennä jonkinlaisen oikeushenkilön kunnianloukkauksen tasolle.

Amwayn pyramidissa mukana olevat kokevat saavansa voittoa kaupasta, mutta todellisuudessa suurin voitto syntyy mukaan värvättävien uusien “kumppanien” liittymisestä – ja ne voitot menevät koko systeemin omistajille. Käytännössä hyvin vähän kaupasta menee muille kuin myyjille itselleen, joten myyjänä olemisen ja “passiivisen tulon” nauttimisen sijaan verkoston jakelijat, siis yksittäiset ihmiset, päätyvät hamstraamaan tuotteita omiin kylpyhuoneisiinsa.

Uskon hyvin pitkälti samaan kuin Forbesin artikkelitoimittaja, joka toteaa mukaan liittyvien täyttävän todennäköisemmin hyllynsä Amwayn shampoopulloilla kuin taskunsa rahalla.

Amwayn systeemi ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Erikoisen siitä tekee uskonnollisuutta lähentelevä into, jolla mukaan liittyvät ihmiset siihen suhtautuvat. Ainakin heillä tuntui olevan oma kielenkäyttönsä, jossa sanat pyramidihuijaus ja verkostomarkkinointi määriteltiin uudelleen.

Ja kyllä, pakkohan se on myöntää, minäkin kiinnostuin yrityksestä siitä pari kertaa pakolla kuultuani. Se inspiroi tutkimaan asiaa hetken, ja teksti oli oikein mukava kirjoittaa verkkoviitteiden pohjalta. Prosessin kuluessa löysin myös asiallisen, suomenkielisen verkostomarkkinointiblogin, jolle voi toivottaa vain onnea ja menestystä.

Lisäyksiä:

Verkosta löytyy jonkin verran Amwaysta ja/tai Quixtarista bloggaavia ihmisiä.

• QuixtarBlog vaikuttaa melko hyvältä ja viihdyttävältä.
• QuixtarBlog listaa myös muita hyviä Amway-blogeja.

Eräs Seppo Lehto on ottanut asiakseen kommentoida blogissani laittamalla tulemaan itseään koskevia “lehdistötiedotteita” ja “uutisia”. Niitä ei ole julkaistu, koska ne ovat jääneet roskapostisuotimeen. Käräjätuomarin nimissä kirjoitettu “tiedote” oli hetken aikaa sivulla, mutta poistin siitä suurimman osan ruokottoman kielenkäytön takia.

Seppo hyvä,

tässä blogissa ei julkaista sinun, eikä kenenkään muunkaan, itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittamia uutisia. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Ihan jo tyylin takia, sellaiset jutut ovat ihan hirvittävän pömpöösiä ja naurettavaa tavaraa.

Siksi toisekseen, vaikka blogit sallivat kommentoinnin, se on tarkoitettu ihmisten väliseen vuoropuheluun, eikä suinkaan oman tiedotuspalvelun ylläpitoon. Seppo, sinulla on paljon opeteltavaa hyvissä käytöstavoissa. Myös blogistanissa.

Tiedätkö, Seppo, roskakommenttisuodin luulee sinua roskakommenttien lähettäjäksi, koska niissä on niin paljon linkkejä eri sivustoille, jotka kaikki ovat sinun itsesi ylläpitämiä. Kommentoit kuin teksasilainen kasino.

Käyttäydy ihmisiksi, Seppo. Tämä on henkilökohtainen kotisivu, jossa erilaiset mielipiteet ovat tervetulleita, mutta huono käytös tietää porttikieltoa. En minä kotiinikaan kutsu välihuutelijoita levittelemään itseään mainostavia pamfletteja. Sinulla on omat verkkosivusi julistustesi levittämistä varten.

Koska sähköpostilla lähetetty pyyntö lopettaa moisten kommenttien lähettely ei auttanut, varoitan sinua nyt julkisesti.

Aina välillä digitaalinen elämä muistuttaa haavoittuvuudestaan. Puoli vuotta sitten kovalevytilani oli vähissä. Hankin ulkoisen kovalevyn ja siirsin sinne turvaan suuren osan digikuvistani sekä koko cd-levykokoelmani mp3-pakatun version. Plus tietenkin iTunesin musiikkikaupasta tehdyt ostokset.

Sitten joku potkaisi johtoa ja levy hävisi. Tai siinähän se fyysisesti oli samassa paikassa, mutta työpöydälle ei ilmestynyt vilaustakaan tutusta kuvakkeesta. Ei, vaikka kuinka irrotteli johtoja ja käynnisteli koneita ja levyjä uudestaan.

Tänään kävin hakemassa kovalevykotelon kokeillakseni, josko monta kuukautta kadotetuksi luultu kuva-arkisto heräisi eloon. Itseoppineena koti-insinöörinä purin ja kokosin.

Sitten virrat päälle ja sydän odotuksen ajaksi seis.

Jälkeenpäin minua huvitti, miten helpottunut olin kuvakkeen ilmestymisestä monen kuukauden tauon jälkeen tutulle paikalle, siihen työpöydälle. Herran jestas, sehän on vain kone ja muutamia gigabittejä.