Maaliskuu 2006

Hesarin Nyt-liitteessä oli tänään juttu Somaliasta Suomeen sotaa paenneesta nuorukaisesta, ja ulkomaansivuilla jatkettiin holokaustia käsittelevää sarjaa. Molemmista huomaa, että Hesarissa on otettu (tai ainakin osa toimittajista on ottanut) asiakseen valistaa - kertoa aiheesta, joka on suurelle yleisölle vieras ja josta liikkuu melkoisen vääriä käsityksiä.

Tarkoitan tietenkin niitä syviä kansanrivejä, joihin rasistit viittaavat todetessaan, että heidän näkemyksillään on laajaa kannatusta. Voi ollakin, en tiedä. Tuskin olisi, jos ihmiset olisivat paremmin perehtyneitä asioihin, kuten jutelleet sodasta sen keskellä eläneiden pakolaisten kanssa.

Aika harvoilla on mahdollisuus – tai edes riittävästi avarakatseisuutta ja kiinnostusta – ottaa itse henkilökohtaisesti selvää asioista lukemalla historiankirjoja, matkustamalla ja keskustelemalla hädässä olleiden, usein traumatisoituneiden ja harvoin kovin kielitaitoisten ihmisten kanssa. Juuri siksi tällaiset jutut ovat helvetin tärkeitä.

Vastareaktio on muuten aika vinkeä. Itse jututin yksiä somalinuoria viime syksynä samoihin aikoihin, kun Helsingissä pyöri toisten somalinuorten rötösporukka. Sain palautetta – ja sitä oli ja on yhä verkossakin, esimerkiksi täälläkin haistapaskakommentaattorina vieraillut Seppo Lehto haukkui minut muistaakseni rotupetturiksi – jonka asiasisältö oli kysymys: mitä perkelettä sinä menet niitä ymmärtämään?

Niin. Ymmärtäminen saattaa todella tehdä moraalisten tuomioiden langettamisesta hankalampaa, kun niitä ei voi enää tehdä ihan vaan tuosta fiilispohjalta tai ihonvärin/alkuperän perusteella.

Median rooliin kuuluu rapauttaa ihmisten idioottimaisuutta. Aika harvoin se siihen rupeaa, mutta minusta nämä ei-valkoisten suomalaisten henkilöhaastattelut ovat arvokasta kamaa juuri siinä, että ne yrittävät.

Kresta King Cutcher on yksi Flickrissä surffaillessani tekemistäni löydöistä. Afrikassa reissanneen kuvaajan sivuilla on hyviä kuvia ja välistä vakaviakin ajatuksia. Tähän merkintään lainaamani Ruandan kansanmurhamuistomerkin kuvan saatetekstissä Cutcher aka Camera_Rwanda muistuttaa, että kansanmurhien aika ei ole ohi. Se, mitä tapahtui Ruandassa 1994, on nyt käynnissä Sudanissa.

Muutenkin käsitykseni Flickristä on kohentunut sen jälkeen, kun vaivauduin koluamaan sivustoa hiukkasen enemmän. Aiemmin pidin saittia lähinnä suttuisten perhealbumien tyyssijana, mutta nyt olen joutunyt myöntämään, että sieltä löytyy ihan laadukastakin harrastekuvaa - jopa muutama kuvajournalismin ammattilainen.

Googlen Kiinan-valloitus herätti melkoisia vastalauseita tammikuussa. Yhdysvalloissa yritysten vastuuta Kiinan verkkosensuuriin osallistumisesta on vatvottu kohtuullisen ansiokkaasti viime aikoina.

Kertauksena kuitenkin vielä: Yahoo on antanut kiinalaisille todisteita toisinajattelijoiden vangitsemiseen, Google tarjoilee sensuroitua hakukonetta, Cisco toimittaa sensuuriominaisuuksilla varustettuja reitittimiä ja Microsoft lopettelee blogeja aina kun Kiinan viranomaiset sitä keksivät pyytää.

Jenkeille vittuillessa vähän vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että suomalaisillakin it-yrityksellä on näppinsä pelissä sensuuribisneksessä. Ainakin suomalainen firma nimeltä Nixu kauppaa Saudi-Arabiaan palveluja, joilla verkosta seulotaan pois (pornon lisäksi) esimerkiksi Amnestyn Saudi-Arabiaa koskevat raportit. Tai no, mistä minä tiedän, ovatko ne juuri Nixun palveluita joilla ihmisoikeusraportit verkosta seulotaan, mutta palaset sopisivat yhteen.

Joka tapauksessa, soittelin tällä viikolla yhtiön varatoimitusjohtajalle, joka vahvisti tällä viikolla, että Hesarin pari vuotta sitten tekemä juttu (€) pitää yhä paikkansa. Suomalaiset tekevät bisnestä sillä, että saudit saavat verkkonsa valtion mielestä sopivasti suodatettuna.

Hankin viime viikolla itselleni uuden kameran, Canonin 20D-digitaalijärjestelmän. Se on kohtuullisen kallis vehje, tarkoitettu köyhille ammattilaisille tai rikkaille harrastelijoille. Usein puhutaan prosumer-kamerasta; kohderyhmä on jossain ammattilaisen (professional) ja peruskuluttajan (consumer) välistä.

Kamera on hyvä ja olen nauttinut näistä parista päivästä, joina olen sen käyttöä harjoitellut. Luovuin muutama vuosi sitten filmijärjestelmästäni ja käytin kuvaamiseen kohtuullisen laadukasta digikompaktikameraa, joka kulki kivasti mukana - mutta se ei ollut järjestelmäkamera eikä sillä voinut tehdä samoja asioita.

Valokuvaaminen on siitä hassu ilmaisun muoto, että siihen liittyy paljon tekniikkaa, joka maksaa. Valokuvaussivustot ovat täynnä puhetta siitä, mikä on paras kamerarunko ja millaisella objektiivilla saa parhaita kuvia. Valokuvauksen harrastajissa on iso laitehifistelijöiden alakulttuuri, joka kuolaa kalliiden kuvauslaitteiden perään. Jostain syystä kaikki tämän alakulttuurin edustajat ovat muuten miehiä.

Kuvaushifistit ovat vähän surkuhupaisa ryhmä. Sen edustajat ottavat usein teknisesti moitteettomia, mutta aivan jumalattoman tylsiä kuvia. Heidän kuvansa ovat kummallisella tavalla uskomattoman huonoja: ne ovat tarkkoja otoksia, joissa kuvan piirto on upea ja kompositiokin usein kohdallaan (joskaan ei välttämättä), mutta kuvien sielu puuttuu. Vähän kuin tekstejä, joissa pilkut ovat kohdallaan mutta joista puuttuu pointti.

Hyvissä kuvissa on kertomus. Hyvän ja huonon kuvaajan ero on siinä, että hyvällä kuvaajalla on kyky ja halu sanoa jotain valokuvillaan. Ei hyvää tekstiäkään saa syntymään pelkästään sommittelemalla sanoja yhteen pelkästään sanojen sommittelun vuoksi. Estetiikka pelkän estetiikan vuoksi on tylsää.

Uuden kameran hankkiminen sai minut pohtimaan, kuulunko minä hifisteihin, jotka ovat valmiita hassaamaan liikaa rahaa tekniikkaan suhteessa omiin taitoihin. Kalliin kameran kaivaminen esiin laukusta tuntuu vähän naurettavalta – tulee sellainen wannabe valokuvaharrastajasetä -olo. Alitajunta kysyy: “Onko sinulla enemmän rahaa kuin lahjoja?”

Parempia valokuvia ei oteta hankkimalla parempia kuvausvehkeitä. Parempia kuvia otetaan kuvaamalla paremmin.

Tietääkö kukaan nimeä “mutta sehän on eri asia” -argumentaatiolle, jolla lähes samasta ilmiöstä tehdään ihan eri asia siksi, että tekijä on eri? Kun puhutaan siitä, miten suomalaiset miehet pieksevät naisiaan, seurueesta löytyy yleensä joku älypää, jonka mielestä “Suomessa tilanne on kuitenkin ihan erilainen kuin jossain muslimimaassa, jossa naista saa kohdella ihan niin kuin haluaa”. Tai jos ottaa puheeksi suomalaisten Natsi-Saksaan luovuttamat juutalaiset, joku sanoo että “sehän nyt on ihan eri mittakaavassa oleva asia eikä näistä asioista ole sopivaa puhua saman illan aikana”.

Aina välillä tarvittaisiin päinvastaista “sehän on ihan sama asia” -argumentointia. Lueskelin aamulla Hesarista juttua, jossa mietittiin maahanmuuttajien kunniaväkivaltaa – siis sitä, kun mies sukulaistensa hiljaisen hyväksynnän tukemana tappaa / pahoinpitelee vaimonsa, joka on jotenkin loukannut miehen / perheen kunniaa. Eikös tämä nyt ole ihan sama asia kuin se, kun kotoperäisessä keskustelussa sanotaan että “ei mies ilman syytä vaimoaan lyö, lähisuhdeväkivallan syitä pitää etsiä molemmista osapuolista”.

“Mutta sehän on ihan eri asia” -retoriikka ei ole tietenkään pelkästään suomalainen ilmiö. Sama kuvio toistuu joka puolella: meidän omat julmat tekomme johtuvat käytännön pakosta tai ovat poikkeuksellinen virhe; muiden julmuudet kertovat häikäilemättömästä ja eläimellisestä kulttuurista.

Ei voi kuin ihmetellä ihmisen hillitöntä hinkua olla ymmärtämättä toista ihmistä.

Tämänaamuinen Hesarin juttu natsien Saksassa käymästä kulttuuritaistelusta (€) herätteli minua taas ihmettelemään, miksi tunnen samankaltaista spontaania vastenmielisyyttä jääkiekkoa, amerikkalaisia (ja suomalaisia) action-elokuvia ja kotoista muukalaisvihaa vastaan.

Kaikkia näitä yhdistää samankaltainen väkivallan ja ennakkoluulojen kulttuuri.

Hesarin artikkeli nosti esiin sen unohdetun näkökulman, että natsit kävivät raakaa taistelua saksalaisten mielistä humaania, sivistynyttä ja tasavaltalaista 1920-luvun eliittikulttuuria vastaan. “Heikon inhimillisyyden” tilalle tarjottiin vahvaa kansallista arjalaisyhteisyyttä, taistelun kautta ansaittavaa sankaruutta ja ylemmyyttä suhteessa muihin kansakuntiin. Epäinhimillisen toiminnan teki mahdolliseksi epäinhimillinen kulttuuri.

On liioittelua laittaa yhtäläisyysmerkit natsi-Saksan sallimien (ja rohkaisemien) opiskelijoiden kaksintaisteluiden ja jääkiekon kovaa taklauspeliä ylistävän kulttuurin välille, mutta samankaltaisuuttahan näissä on - eikö? Ja eikö kansallissosialismi olisi ihan hyvä nimi aatteelle, jonka mukaan kaikenlainen muukalaisten hyysääminen on perseestä, mutta valtion tehtäväksi nähdään oman kansallisvaltion syrjäseutujen pitäminen leivässä laajalla valtiollisella tukipolitiikalla?

Suomessa on onneksi hyvin vähän ihmisiä, jotka hyväksyisivät natsien toimintatavat. Samaa, humanismia halveksuvaa henkeä löytyy kuitenkin pelottavan monesta vaikutusvaltaisestakin suomalaisesta.