New York Times analysoi mielenkiintoisessa jutussa ongelmia, joita kehitysmailla on vaurauden tiellä. Ajatus siitä, että vain Euroopan ja Yhdysvaltojen suojatullit estävät kehitysmaita kaappaamasta työvoimaintensiivisiä teollisuusaloja - kuten vaatevalmistuksen ja elektronisten laitteiden kokoonpanolinjat - itselleen, on melkoisen vajavainen.
Juttu Laosista kertoo, miten moninaisia ongelmia halvan työvoiman perässä kulkeminen saattaa tuottaa. Yhdysvaltalaisen vaatevalmistajan kokemuksen mukaan suoraan maalaiskylistä saadut ompelijat ovat kyllä halpoja, mutta kouluttamattomia ja tottumattomia koneisiin. Ompelijoiden työ ei ole erityisen tehokasta, ja englanninkielentaitoisia konttorityöntekijöitä hoitamaan kansainvälisiä ei ole lainkaan - ei ainakaan toivottuun hintaan. Lisäksi huonot kulkuyhteydet lisäävät kustannuksia ja paikallisen pankkijärjestelmän kehittymättömyys tekee rahoituksen saamisesta vähintäänkin hankalaa.
Tarinan opetus on, että tullirajojen poistaminen ja vapaakauppa eivät tarkoittaisi automaattisesti lisää töitä kaikille maailman köyhimmille. Kilpailukyvyssä on kyse muustakin kuin halvimmasta mahdollisesta työvoimasta. Työntekijöiden pitäisi olla myös koulutettuja, maan infrastruktuurin pitäisi olla kunnossa ja taloudellisen systeemin toimia myös paikallisesti. Tullit ovat se viimeinen niitti, joka tekee köyhistä maista kisan häviäjiä.
En voi olla pohtimatta tässä Suomen tietä vaurauteen - sen pohjanahan oli varhainen maareformi, laaja äänioikeus ja satsaaminen (kaikkien) koulutukseen. Pelkästään tuijottamalla palkkoja ja “kilpailukykyä” ei oltaisi päästy tähän, missä nyt ollaan.
Sama ollaan huomaamassa myös kehitysmaista käytävässä keskustelussa, mikä on varsin terveellistä.
Laajemmassa mittakaavassa tässäkin keskustelussa taustalla voi nähdä ongelmana maailman selittämisessä aiemmin tehdyt laskuvirheet. Uusliberalistinen malli, johon 1980-luvun kehityspolitiikka - ja talouspolitiikka laajemminkin - perustui, pystyi selittämään maailman kauniisti ja järkevän kuuloisesti, kertomaan mistä kana pissii. Vikaan mentiin siinä, että malli oli liian yksinkertainen, eikä toiminut. Näin siitä huolimatta, että jotkut yhä kieltäytyvät tätä uskomasta.
Minua nykyäänkin hirvittää, kun kansantaloustieteen airuet esittelevät matemaattisia maailmanselityksiään. Matemaattiset yhteiskuntamallit ovat kieltämättä elegantteja ja vakuuttavat luonnontieteitä jäljittelevällä esitystavallaan, mutta unohtavatko ne jotain? Ovatko kaikki lopputulokseen vaikuttavat muuttujat mukana, vai jätettiinkö ne sivuun koska niitä pidettiin epäolennaisina tai liian vaikeina muuttaa numeroiksi?
Mutta minä olenkin mukatieteellinen yhteiskuntajorisija, joka on hankkinut talousymmärryksesnsä lukemalla taloushistoriaa, ei -tiedettä.
1 comment
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2006/02/28/kehitysmaiden-monta-mutkaa-vaurauteen/trackback/
Maaliskuu 1, 2006 at 9:55 pm
Toni Heinonen
Toisaalta on käsitys infrastruktuurista ja peruskoulutuksestakin vaurauden perustana vähän hylätty jo “uuden kasvuteorian” myötä. Tietysti mitään helppoja ratkaisuja ei ole, mutta mielestäni tämä Reason-lehden artikkeli oli aika hyvä.