Helmikuu 2006

New York Times analysoi mielenkiintoisessa jutussa ongelmia, joita kehitysmailla on vaurauden tiellä. Ajatus siitä, että vain Euroopan ja Yhdysvaltojen suojatullit estävät kehitysmaita kaappaamasta työvoimaintensiivisiä teollisuusaloja - kuten vaatevalmistuksen ja elektronisten laitteiden kokoonpanolinjat - itselleen, on melkoisen vajavainen.

Juttu Laosista kertoo, miten moninaisia ongelmia halvan työvoiman perässä kulkeminen saattaa tuottaa. Yhdysvaltalaisen vaatevalmistajan kokemuksen mukaan suoraan maalaiskylistä saadut ompelijat ovat kyllä halpoja, mutta kouluttamattomia ja tottumattomia koneisiin. Ompelijoiden työ ei ole erityisen tehokasta, ja englanninkielentaitoisia konttorityöntekijöitä hoitamaan kansainvälisiä ei ole lainkaan - ei ainakaan toivottuun hintaan. Lisäksi huonot kulkuyhteydet lisäävät kustannuksia ja paikallisen pankkijärjestelmän kehittymättömyys tekee rahoituksen saamisesta vähintäänkin hankalaa.

Tarinan opetus on, että tullirajojen poistaminen ja vapaakauppa eivät tarkoittaisi automaattisesti lisää töitä kaikille maailman köyhimmille. Kilpailukyvyssä on kyse muustakin kuin halvimmasta mahdollisesta työvoimasta. Työntekijöiden pitäisi olla myös koulutettuja, maan infrastruktuurin pitäisi olla kunnossa ja taloudellisen systeemin toimia myös paikallisesti. Tullit ovat se viimeinen niitti, joka tekee köyhistä maista kisan häviäjiä.

En voi olla pohtimatta tässä Suomen tietä vaurauteen - sen pohjanahan oli varhainen maareformi, laaja äänioikeus ja satsaaminen (kaikkien) koulutukseen. Pelkästään tuijottamalla palkkoja ja “kilpailukykyä” ei oltaisi päästy tähän, missä nyt ollaan.

Sama ollaan huomaamassa myös kehitysmaista käytävässä keskustelussa, mikä on varsin terveellistä.

Laajemmassa mittakaavassa tässäkin keskustelussa taustalla voi nähdä ongelmana maailman selittämisessä aiemmin tehdyt laskuvirheet. Uusliberalistinen malli, johon 1980-luvun kehityspolitiikka - ja talouspolitiikka laajemminkin - perustui, pystyi selittämään maailman kauniisti ja järkevän kuuloisesti, kertomaan mistä kana pissii. Vikaan mentiin siinä, että malli oli liian yksinkertainen, eikä toiminut. Näin siitä huolimatta, että jotkut yhä kieltäytyvät tätä uskomasta.

Minua nykyäänkin hirvittää, kun kansantaloustieteen airuet esittelevät matemaattisia maailmanselityksiään. Matemaattiset yhteiskuntamallit ovat kieltämättä elegantteja ja vakuuttavat luonnontieteitä jäljittelevällä esitystavallaan, mutta unohtavatko ne jotain? Ovatko kaikki lopputulokseen vaikuttavat muuttujat mukana, vai jätettiinkö ne sivuun koska niitä pidettiin epäolennaisina tai liian vaikeina muuttaa numeroiksi?

Mutta minä olenkin mukatieteellinen yhteiskuntajorisija, joka on hankkinut talousymmärryksesnsä lukemalla taloushistoriaa, ei -tiedettä.

En ole täällä asiasta aiemmin paljoa keuhkonnut, mutta tänä iltana - joskus puolenyön aikaan - tulee kuluneeksi tasan neljä viikkoa edellisestä savukkeestani. Kuukausi ilman kessua on mennyt melko kevyesti, etenkin verrattuna aiempiin lopettamisyrityksiini. Hermot ovat pysyneet hanskassa aktiivisella nikotiinikorvaushoidolla, tai sitten purukumin mässyttämisen lumevaikutuksella.

Nikotiinipurukumin ohella toinen hyvä motivaattori on ollut lyömäni veto; tupakointi ei juurikaan houkuttele, koska yhdetkin henkoset tietäisivät kuukauden tiskivuoroa. Tiskaaminen ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, joten maaliskuun lopussa häämöttävään määräpäivään asti tahtotasoni savuttomuuteen pysynee melkoisen korkealla.

Lueskelin tuoreen Amnestyn raportin tiivistelmää, jossa Ison-Britannian terrorisminvastaisia toimia kuvattiin “kafkamaisiksi”. Sana oli hyvä, se vangitsi paljon omasta käsityksestäni sanan “ihmisoikeudet” sisällöstä - tai oikeastaan sen vastakohdasta.

Oikeudettoman maailman kutsuminen kafkamaiseksi ei aukea, ellei ole lukenut Franz Kafkan Oikeusjuttua. Siinä päähenkilön seuraksi ja piinaksi ilmestyy valtion virkamiehiä, jotka syyttävät häntä kertomatta kuitenkaan mistä ja mihin perustuen. Hiljalleen päähenkilö alkaa itsekin uskoa syyllistyneensä johonkin, vaikkei koskaan tiedä, mihin. Lopulta päähenkilö teloitetaan sen kummempia selittämättä, jos oikein muistan.

Terrorismin vastaisessa taistelussa on paljon tällaisia piirteitä, kun sitä katsoo pidätettyjen kannalta. Ihmisiä pidätetään vuosiksi ilman, että heitä virallisesti syytetään mistään. Miltäköhän mahtaisi tuntua, jos huomaisi yllättäen viettävänsä unettomia öitään valoisassa, humisevassa kahden neliön huoneessa toisella puolella maapalloa ja joutuvansa päivittäin kidutetuksi, koska naapuri on vittumaisuuksissaan väittänyt minua terroristiksi miehitysjoukkojen tiedustelupalvelulle? Missä vaiheessa sitä alkaisi itsekin epäillä, että on syyllistynyt johonkin? Ehtisikö, ennen kuin kiduttaisivat kuoliaaksi?

Ihmisoikeusväkeä syytetään aina toisinaan jonkin sortin hihhuleiksi. Idealististahan kansainvälisen oikeusjärjestelmän parantaminen on - inhorealisti menisi vain virran mukana ja koettaisi pysytellä turvallisesti voittajien puolella - mutta minun on vaikea mieltää kafkalaisen oikeusjärjestyksen kritiikkiä muumimammailuksi.

Somalia on nyt ulkomaalaispoliisin mielestä tarpeeksi turvallinen, että Suomessa rikoksiin syyllistyneiden somalian kansalaisten palautukset ovat teknisesti mahdollisia. Se tarkoittaa, että ulkomaalaispoliisi uskoo, ettei karkotettavan saattajaksi lähtevää suomalaista tapeta välittömästi lehtokentälle.

Somalialaisten turvapaikanhakijoidenkaan ei viime vuonna katsottu olevan suojelun tarpeessa. Näin siis siitä huolimatta, että suomalainen ulkomaalaispoliisi ei olisi vielä silloisessa tilanteessa uskaltanut astua jalallaan maahan. Toisin sanoen turvapaikkaviranomaisen mukaan Somaliasta tulevilla ihmisillä ei olisi ollut vaaraa kotimaassaan, mutta heitä palauttavien suomalaisten turvallisuutta ei voitu taata - joten he ovat käytännön syistä saaneet jäädä maahan toistaiseksi.

Mitä rikollisten palauttamiseen tulee - kyllähän sitä saa ulkomaalaisia pahiksia maasta karkottaa. Tässä on vain se ikävä piirre, että tuomioista tulee käytännössä kovin yhteismitattomia: yksi karkotetaan Ruotsiin, toinen Somaliaan.

Ja periaatteellisella tasa-arvoisuudella ei ole paskankaan väliä, jos käytäntö on ihan jotain muuta.

Kirjoittelin joulukuussa venäläisnaisten ahdingosta. Lähisuhdeväkivalta on maassa hemmetin yleistä, eikä kukaan tee asialle mitään. Suomen Amnestylla on nyt verkossa vetoomus, jossa vaaditaan Vladimir Putinia puuttumaan vaimonhakkaajien toimintaan ja tekemään selväksi, että vaimon piekseminen ei kuulu miehen perusoikeuksiin. Käykäähän allekirjoittamassa.

Ja jos joku ei ole vielä käynyt vaatimassa pisteen pistämistä suomalaiselle vaimonhakkausperinteelle, niin käykää nyt. Amnesty vetoaa lähisuhdeväkivaltaa vastaan, ja nimiä on kasassa 19000. Kahdenkymmenentuhannen nimen tavoitteen saavuttamiseen on aikaa vielä pari viikkoa.

Jos joskus on tämän blogin profiiliin sopiva juttu tiedossa, niin nyt: Amsterdamin Amnesty-ryhmät järjestävät ”Can I Get a Right?” -liftauskisan ihmisoikeuksien puolesta. Reitti vie Alankomaista Valko-Venäjän rajalle, ja matkalla on tarkoitus pitää meteliä Euroopan persläven, Alexander Lukashenkon diktatuurin hirmuteoista.

Valko-Venäjällä pidetään 19. maaliskuuta vaalit, jotka tietävät maan muutenkin surkean ihmisoikeustilanteen heikkenemistä kampanjoinnin ajaksi. Maassa toisinajattelu on melkoisen vaarallista - presidentti Lukashenkon vastustajia on systemaattisesti ”kadonnut”, minkä lisäksi ilmaisunvapaus ja -mielipiteenvapaus on maassa muutenkin nollassa. Hyvä esimerkki homman vastenmielisestä älyttömyydestä on varmaan se, maan poliisi on ottanut asiakseen < a href=”http://web.amnesty.org/report2003/blr-summary-eng” title=”Amnestyn vuosiraportti 2003: Valko-Venäjä”>kiduttaa punkkareita. Ihmisoikeustilanteensa puolesta Valko-Venäjä on kategorisesti afrikkalainen diktatuuri, ei eurooppalainen demokratia.

“Ihmisoikeusliftarit” lähtevät liikkeelle Hollannista pari viikkoa ennen vaaleja ja pysähtyvät matkan varrella ainakin Berliinissä ja Varsovassa, joissa he osoittavat mieltään Valko-Venäjän ihmisoikeusrikoksia vastaan. Homman olisi tarkoitus päättyä 16. maaliskuuta Valko-Venäjän rajalla järjestettäviin mielenosoituksiin, minkä jälkeen osa porukasta suuntaa takaisin ja osa yrittää päästä Valko-Venäjälle.

Jälkimmäisten puolesta toivon, että heitä ei yhdistetä kilpailuun - muuten voi tulla tukalat oltavat. Ilmeisesti järjestäjät ovat onnistuneet jo saamaan eurooppalaismedioissa jonkin verran huomiota tempaukselleen.

Kilpailun järjestäjät ovat kaivanneet kisaan myös suomalaisia osallistujia, jotta sanomaa saataisiin levitettyä myös pohjoisen reitin kautta, Baltian läpi Tallinnasta Via Balticaa etelään. Halukkaat voivat liittyä liftauskisan sähköpostilistalle ja kysellä ohjeita.

Harmittaa, etten itse pääse töiden takia mukaan. Varmasti mielenkiintoinen reissu.

PÄIVITYS: BBC kertoo 17. helmikuuta, siis tänään, siis alkuperäistä merkintää seuraavana päivänä, miten Valko-Venäjällä on vangittu kymmeniä toisinajattelijoita.

Vuoden vangittuna ollut Nepalin entinen pääministeri Sher Bahadur Deuba on päässyt vapaaksi sen jälkeen, kun maan korkein oikeus on todennut Deuban vanginneen Kuninkaallisen korruptionhallintakomission toiminnan laittomaksi, kertoo Kathmandu Postin verkkolehti.

Kuningas Gyanendra on käyttänyt korruptionvastaista komiteeansa käsikassaranaan, joka on toiminut käsitellyissä tapauksissa syyttäjänä, valamiehistönä ja tuomarina. Tuomiot korruptiosta ovat rapsahtaneet poliittisin perustein. Pääministeri Deuballe piti keksiä rangaistus, kun kuningas kaappasi vallan itselleen vuosi sitten helmikuussa.

Vapautunut Deuba lupasi ryhtyä aktiiviseen poliittiseen toimintaan pian vapautumisensa jälkeen. Hän liittynee kuningasta vastustavaan demokraattiseen puoluerintamaan, joka on tehnyt sopimuksen kuninkaanvastaisesta liitosta myös maassa verisesti kapinoivien maolaississien kanssa. Liitto boikotoi hiljattain pidettyjä kunnallisvaaleja, joiden äänestysprosentti jäi kahteenkymmeneen.

Nepalilaislehdistössä päätöstä kiiteltiin, sillä sen katsottiin osoittavan, että edes itsevaltainen kuningas ei ole perustuslain yläpuolella.