Kun olin pieni, isälläni oli tapana syödä ostaa Lappeenrannan kauppahallista talkkunaa ja syödä sitä piimän kera. Muistan, miten irvistelin sekä piimälle että talkkunalle, enkä suostunut koskemaan niihin pitkällä tikullakaan.
Talkkuna pysyi poissa mielestäni ja elämästäni hyvän kymmenen vuotta, mutta muutama viikko sitten huomasin talkkunapaketin kaupan hyllyllä ja sain väälittömästi siitä pakkomielteen. Pakkohan sitä oli ostaa.
Ihan koko pussillista en ole saatua vielä syötyä, mutta etenkin marjarahkan kanssa talkkunajauho on erinomainen aines. Sen verran vanhaa nirsoutta on kuitenkin jäljellä, että piimästä en pidä vieläkään.
Olin ilahtunut, kun Kansantieteilijän desktopille sattui ilmaantumaan juuri sopivasti pieni talkkunahistoriikki, josta sain vähän taustaa lapsuuden ihmetykselleni. Seuraavaksi saan varmaan pakkomielteen TalkMuruista, talkkunajauhoista tehdyistä muroista, joka antoi kimmokkeen kansantieteilijän blogimerkinnälle.
2 comments
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2006/01/27/talkkuna/trackback/
Tammikuu 27, 2006 at 10:38 am
aleksi
Heh, itse muistan myös kuinka epäilevästi kuuntelin teini-ikäisenä vaarin hehkutusta siitä, miten oivallista talkkuna on. Miten ihmeessä sahanpuruille näyttävä mössö voisi olla hyvää? Muroajan piltille kun moinen viiliin sekoitettu lälly toi mieleen lähinnä pilalle menneet leseet. “Äiti, nää on hajalla!”
Onneksi vaari ei antanut periksi, vaan usutti tarttumaan lusikkaan. Kuinka väärässä sitä olikaan ollut! Tein hyvin ja hyvää teki. Itse tosin popsin talkkunaa mieluummin jukurtin kuin viilin kanssa.
Pitää varmaan taas pitkästä aikaa ostaa itsekin
Tammikuu 27, 2006 at 11:57 am
Teppo
Kappas, meillähän on näemmä muutakin yhteistä kuin sukunimi. Minäkin nimittäin ratkaisin ns. piimäongelman jukurtilla.