Tammikuu 2006

Minttu haastoi minut viikko sitten kertomaan viisi omituista tapaani. Kun sain päätettyä, että ylipäätään reagoin tähän meemiin, huomasin vastaamisen melko hankalaksi. Teen paljon asioita, joita keskivertosuomalainen ei välttämättä tee (kasvissyönti, tulisirkus, liftaaminen) mutta ne eivät ole tapoja, vaan elämäntapavalintoja tai harrastuksia. Muuten olenkin sitten oma, normaali lävistetty itseni.

Seuraavat omituisuudet sain kuitenkin itsestäni tarkkailtua:

1. Pakko lukea kaikki

Luen lähettyvillä olevien julisteiden tekstit, postimerkkiautomaattien käyttöohjeet ja, helvetti sentään , City-lehden. En siksi, että ne oikeasti kiinnostaisivat vaan siksi, että ne ovat olemassa. Tätä voi testata jättämällä minut yksin istumaan baaripöytään ja jättämällä pöydälle viisitoista vuotta vanhan kodinkonemainoksen.

2. Päivittäinen valokuva

Otan suurin piirtein päivittäin webbikameralla itsestäni kuvan arkistoon. Minusta on hauska ajatus, että voin seurata ryppyjen syvenemistä. Minusta tämä ei ole tapa, elämänkumppanistani on.

3. Itken, kun viholliset kuolevat sotaelokuvissa

Kun hyvikset sen sijaan ampuvat elokuvassa kasvottomaksi jääviä vihollisen rivisotilaita, alitajuntani täyttää heidän henkilökuvastaan uupuvat kohdat - vaimot, lapset, vanhemmat, kouluajan pienet saavutukset ja taisteluhaudoissa koetun pelon. Minusta tuntuu väärältä, että heidän kuolemansa esitetään olevan oikein. Ei se ole.

4. Ajoittainen, tietoinen suhteellisuudentajun puute

Suhteellisuudentajun puutteessa ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta huomaan toisinaan heittäytyväni täysin turhanpäiväisiin projekteihin ja käyttäväni niihin kohteuuttomasti aikaa – kuitenkin niin, että tiedän homman olevan turhanpäiväistä ja että käytän niihin kohtuuttomasti aikaa. Bloggaaminen, tai ainakin ajoittaiset blogin ulkoasuviilaukset kuuluvat tähän sarjaan.

5. Odottamisen mukaminimointi

Odottaminen mitään tekemättä ei kuulu vahvuuksiini. Eilen myöhästyin hiuksenhienosti kolmesta eri ratikasta tai bussista, koska kävelin eri pysäkkien väliä, ettei minun tarvitsisi seisoskella pysäkillä odottelemassa.

Laitetaan meemi kiertämään: haastan mukaan Jeren, Aleksin, Heidin (sähköpostilla, koska kommentointimahdollisuutta ei ole), Jussin ja Pirkan.

Ajauduin eilen puhumaan politiikasta kalliolaisen kuppilan naapuripöytään. Koetin selittää, miten paljon fiksumpaa on pyrkiä ennakoimaan ja ehkäisemään konflikteja kuin varustaa nopean toiminnan joukkoja ja laittaa poikia ottamaan luodin sisuskaluihinsa, kun vierustoverini keskeytti minut.

“Hei kuule, ei niihin nopean toiminnan joukkoihin pakoteta ketään. Ne, jotka sinne lähtevät, haluavat rähinöihin ja sopimusta allekirjoittaessa tietävät, että siinä voi saada kuulan kalloonsa.”

Törmäsin samantyyppiseen argumenttiin käydessäni Isossa-Britanniassa viime syksynä. Katukuvassa oli paljon mainoksia, joissa pyydettiin lahjoittamaan rahaa sotainvalidien rahastoon. “Vittu minä en niille mitään maksa”, tuttavani totesi. “Itse ovat ammattinsa valinneet, ja nyt valittavat että kävi huonosti.”

Ja Meksikossa luuhannut amerikkalainen totesi Irakin sodasta kieltäytyvistä amerikkalaisreserviläisistä: “Mitä ne oikein itkevät, se on ammatinvalintakysymys! Olisi ihan eri asia, jos kyseessä olisi asevelvollisuusarmeija, mutta nuo ovat ilmoittautuneet armeijaan vapaaehtoisesti.”

Ison-Britannian ja USA:n palkka-armeijoiden “vapaaehtoisuudesta” voi toki kiistellä, käytännössähän armeija on sosiaaliturvan korvike köyhille nuorille, joille merijalkaväki on itse asiassa ainoa yhteiskunnallinen turvaverkko. Se ei kuitenkaan ole tämänpäiväinen pointtini.

Pointtini on se, että minua huolestuttaa suhtautuminen sotavoimiin “menköön sinne tappamaan itsensä jos haluavat” –asenteella, sodan moraalisten ongelmien redusoiminen kysymyksi sotaan lähtevän yksilön valinnanvapaudesta. Eilisessä baarikeskustelussa muistutin, että Suomen ollessa EU:n nopean toiminnan joukkojen päivystysvuorossa saatamme joutua lähtemään sotimaan, joten voisi olla fiksumpaa koettaa ehkäistä rähinät ennakolta. “Kuule, ei me sinne jouduta. Sinne lähtevät ne, jotka ovat sinne vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet.”

Eli ihmisten lähettäminen sotimaan ei ole mikään ongelma, jos sotimaan lähtevät ovat palkkasotilaita? Palkkasotilaat eivät ansaitse sääliä, vaan tositoimintaa? Sodassa ei ole siis moraalista ongelmaa, mikäli itse ei ole lähtevien listalla?

Pelkäänpä, että tällainen suhteutuminen alentaa kynnystä lähettää suomalaisia sotimaan maailman kriisipesäkkeisiin. Ja vastaavasti, alentunut kynnys lähettää sotilaita hoitamaan asiat asein saattaa viedä kannatuspohjaa monimutkaisena ja epämääräisenä pidetyltä, mutta ihmishenkiä ja voimavaroja säästävältä siviilikriisinhallinnalta.

Sillä onhan se nyt saatanasti paljon näyttävämpää ampua pahikset rynnäkkökiväärillä kuin rakentaa aserahoilla kouluja, joissa lapsensa oppisivat elämään ihmisiksi. Etenkin, kun voi katsoa uutisista miten amikset hoitavat homman ja nauttia itse omasta korkeakoulutetusta elämästään design-sohvalta.

Got this one by e-mail, it has probably been circulating a lot. There’s no use translating it in finnish, so here goes:

Interesting Year 1981 1. Prince Charles got married 2. Liverpool crowned soccer Champions of Europe 3. Australia lost the Ashes tournament 4. Pope Died

Interesting Year 2005 1. Prince Charles got married 2. Liverpool crowned soccer Champions of Europe 3. Australia lost the Ashes tournament 4. Pope Died

Lesson Learned? The next time Charles gets married, someone please warn the Pope.

Or, the other good idea might be to encourage the Liverpool team to get Prince Charles a new dame.

Kun olin pieni, isälläni oli tapana syödä ostaa Lappeenrannan kauppahallista talkkunaa ja syödä sitä piimän kera. Muistan, miten irvistelin sekä piimälle että talkkunalle, enkä suostunut koskemaan niihin pitkällä tikullakaan.

Talkkuna pysyi poissa mielestäni ja elämästäni hyvän kymmenen vuotta, mutta muutama viikko sitten huomasin talkkunapaketin kaupan hyllyllä ja sain väälittömästi siitä pakkomielteen. Pakkohan sitä oli ostaa.

Ihan koko pussillista en ole saatua vielä syötyä, mutta etenkin marjarahkan kanssa talkkunajauho on erinomainen aines. Sen verran vanhaa nirsoutta on kuitenkin jäljellä, että piimästä en pidä vieläkään.

Olin ilahtunut, kun Kansantieteilijän desktopille sattui ilmaantumaan juuri sopivasti pieni talkkunahistoriikki, josta sain vähän taustaa lapsuuden ihmetykselleni. Seuraavaksi saan varmaan pakkomielteen TalkMuruista, talkkunajauhoista tehdyistä muroista, joka antoi kimmokkeen kansantieteilijän blogimerkinnälle.