Marian klubin karkotetut feministit ja Neuvostoliiton maanalainen rock ‘n’ roll

11.12.2005 by Teppo | 1 comment

Toimin eilisiltana hetken aikaa seuranpitäjänä venäläiselle naisasianaiselle Natalia Hodyrevalle. Ajauduimme puhumaan turkulaisen baarin nurkkapöydässä neuvostoajan samizdat-kulttuurista, feminismistä ja rock ‘n’ rollista.

Amnesty-klubilla Turussa oli hiljaista, tarjosin Hodyrevalle lasillisen kuivaa valkoviiniä. Baarimikko mittasi annoksen ja tarjoili sen muovikupissa. “Pidän kyllä rokista”, lähemmäs viisikymppinen Hodyreva totesi parikymppisten nuorten suomalaisten bändin soittaessa taustalla, “mutta olen kyllä vähän jäänyt kiinni vanhoihin yhtyeisiin - Led Zeppeliiniin, ja joihinkin muihin. Tiedätkö sellaisen bändin kuin Deep Purple?”

Kyllähän Deep Purple ja Zeppelin ovat minulle tuttuja bändejä, mutta olin luullut niiden olleen Neuvostoliitossa kiellettyjä. No, tämä kuusikymmentäluvun lopulla nuoruuttaan elänyt nainen oli ainakin niitä diggaillut.

“Kiellot tulivat vasta myöhemmin”, Hodyreva nauroi, kuten tyhmille kysymyksille nauretaan hellyttävän hyväntahtoisesti. Eikä kielletty tarkoita, että jotain ei olisi. Ja Neuvostoliitossa oli tietenkin samizdat, alakulttuurin laaja levitysverkosto. Sen kautta levisivät rokkilevyt kädestä käteen, nauhakopiolta otettujen nauhakopioiden kopioina ties kuinka monen äänityksen kautta. Sekä tietenkin kielletty kirjallisuus ja mielipidelehdet.

“Saimme kirjan luotetulta naapurilta ja meillä oli kaksi päivää aikaa lukea se ennen kuin meidän piti antaa se taas seuraavalle lukijalle. Niihin aikoihin minä luin todella paljon, todella todella paljon.”

Kiellettyihin lehtiin kuului esimerkiksi 1978 perustetun feministisen Maria-ryhmän Maria-niminen lehti, jota myös Hodyreva kertoo lukeneensa. Maria oli Neuvostoliiton naisliikkeen suuria pieniä juttuja, unohdettu tarina toisinajattelijoista. Kahdeksan koulutettua hiljaista naista perusti ryhmän, jossa pohdittiin yhdessä naisen asemaa yhteiskunnassa. Ajatuksia kirjattiin omaan lehteen.

“Oliko se feministinen liike? Tavallaan, mutta ei osa kansainvälistä liikettä. Maria ei saanut vaikutteita Neuvostoliiton ulkopuolelta, vaan ajatukset olivat ryhmän omia.”

Ryhmä oli olemassa vain kaksi vuotta. Sen julkaisemista otettiin pieniä nuhjuisia painoksia, jotka levisivät kädestä käteen. Kuten ryjmä, sen julkaisema samizdat-lehdykkä ei ollut sekään kovin pitkäikäinen. “Lehteä ilmestyi itse asiassa vain kaksi numeroa. KGB otti ryhmän pian tarkkailuun.

“Kaikki kahdeksan naista karkotettiin ennen vuoden 1980 olympialaisia. Heidän annettiin valita: joko vankilaan tai maanpakoon.”

Ei ole ihme, että perheelliset naiset päättivät lähteä suosiolla pois maasta. Lapset ja miehet lähtivät mukaan. Nyt kaikki kahdeksan asuvat eri puolilla maailmaa. “Olemme koettaneet tehdä heitä tunnetummaksi Venäjällä, kutsua heitä puhumaan. Juuri kukaan ei kuitenkaan tiedä heistä ja siitä, miten he olivat edelläkävijöitä ja joutuivat sen uhriksi.”

Ihmeellistähän se oli, että näitä naisia pidettiin uhkana koko valtavalle Neuvostoliitolle. Niin uhkaavina, että heistä piti päästä eroon. “He olivat rauhanomaisia, hiljaisia naisia. En ymmärrä, mikä heistä teki niin pelottavia. Heitä oli vain kahdeksan, vain kahdeksan koulutettua naista.”

Niin, sitä on vaikea ymmärtää. Minun on vaikea ymmärtää itse asiassa koko Neuvostoliittoa, joka ehti romahtaa ennen kuin minä ehdin teini-ikään. Siksi onkin mielenkiintoista kuulla asioista, joista historiankirjat eivät osaa kertoa kuten asioiden keskellä eläneet ihmiset. Samizdat, tukahdutettu feminismi, nauhakopioina kiertävä rock ‘n’ roll. Sekä valtion kaikkivoipaisuus ja vainoharjat.