Turkkilainen ihmisoikeusaktivisti, asianajaja Eren Keskin vieraili Suomessa tällä viikolla. Istuin kolmeen otteeseen hänen seurassaan kuuntelemassa hänen kertomuksiaan Turkin ihmisoikeustilanteesta: kidutusta, raiskauksia, kunniamurhia. Rankkaa kamaa.
Keskin on mielenkiintoinen persoona. Hän kasvoi vasemmistolaisessa perheessä ja koki ihmisoikeusherätyksen yksitoistavuotiaana, kun Turkissa hirtettiin nuoria vasemmistoaktiiveja. Perheessä puhuttiin siitä, miten nämä nuoret kuolivat vain mielipiteensä takia. “Minun on tehtävä tälle jotain”, pieni Eren ajatteli.
Toinen herättävä hetki Keskinin nuoruudessa oli, kun hänelle muutamaa vuotta myöhemmin selvisi, että hänen isänsä oli kurdi. Perheessä oli aina puhuttu vain turkkia, eikä teini-ikäisellä Keskinillä ollut aavistustakaan siitä, että isä voisi olla “yksi niistä”. Kurdien vaino alkoi tuntua entistä mielettömämmältä.
Lukiossa Eren sai liikanimen “neiti juristi”. Hän oli aina ajamassa jotain asiaa.
Keskin aloitti poliittisen aktivisminsa vasemmistolaisessa liikkeessä, mutta huomasi pian, että naiselle ei ollut sijaa liikkeen ytimessä. Hän liittyi ihmisoikeusjärjestö IHD:hen, joka oli perustettu 1986. Vuodesta 1988 hän on toiminut Turkin ihmisoikeusliikkeen ytimessä, muun muassa kansallisen liikkeen varapuheenjohtajana ja Istanbulin toimiston johtajana.
IHD on pitänyt meteliä asioista, joista Turkissa ei saisi puhua. He ovat puhuneet kurdien oikeuksista ja 1900-luvun alussa toteutetusta armenialaisten kansanmurhasta. He ovat nostaneet esiin kidutustapauksia ja puolustaneet poliisin, vanginvartijoiden ja sotilaiden raiskaamia naisia.
Työ ei ole ollut erityisemmän suosittua. Oli vaikuttavaa kuulla, miten Keskin kertoo tarinaansa. “1990-luvun lopulla mietin, haluanko jatkaa. Armeija oli tappanut kaikki ystäväni.” Yli kymmenen IHD:n aktiivia oli kuollut attentaateissa. Keskiniäkin vastaan on hyökätty asein kahdesti, mutta hän on ollut molemmilla kerroilla eloonjääneiden joukossa. Tekijöitä ei ole saatu kiinni, ja vaikuttaa melko selvältä, että kyseessä ovat olleet armeijan salaisen palvelun miehet.
Viimeksi armeijan agentit jäivät kiinni salamurhan järjestämisestä marraskuussa.
Keskiniä vastaan on nostettu satoja syytteitä, tälläkin hetkellä niitä on voimassa yli sata. Suurin osa syytteistä on nostettu Turkin rikoslain artiklan 301 nojalla, armeijan ja Turkin hallituksen halventamisesta. Kyseistä artiklaa käytetään niitä vastaan, jotka uskaltavat puhua julkisesti kurdikysymyksestä, armenialaisten kansanmurhasta tai Kyproksen tilanteesta. Tunnetuin tämänsyksyisistä 301-syytteistä on kirjailija Orhan Pamukia vastaan nostettu oikeusjuttu. Keskiniä vastaan nostettujen syytteiden tarkoitus on pitää hänet oikeussalissa syytetyn penkillä - vaikka tuomiota ei koskaan tulisikaan, jatkuvat syytteet haittaavat, hidastaat ja jopa estävät ihmisoikeusaktivistin työtä.
“Suurin ongelma Turkissa on armeijan vahva valta-asema”, vahvasti meikattu daami, 45-vuotias Keskin painotti. “Sotilaallisen voiman lisäksi armeija käyttää valtaa pääomansa kautta. Sillä on toimintaa 38 eri alalla, armeija omistaa Turkissa esimerkiksi pankin.” Keskin toivoi, että EU lopettaisi aseiden myynnin Turkkiin. “Se vain lisää armeijan valtaa.”
Ihmisoikeuspiireissä Keskin on legenda, hänen kasvonsa koristavat esimerkiksi Amnestyn viimevuotisen paitamalliston etumusta. Turkissa häntä vihaavat armeijan lisäksi konservatiiviset turkkilaiset, todennäköisesti valtaosa turkkilaisista. Hän puhuu asioista, joista ei saisi puhua.
Keskinin vieressä istuessani mietin Suomea, Turkkia ja sitä, miten kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Mietin, miten suurin osa turkkilaisista pitää Keskiniä lähinnä vittumaisena ämmänä, joka sotkee nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Koetin miettiä, ketkä Suomessa ovat samanlaisia hahmoja – arvostettuja ulkomailla, vihattuja täällä. Ketkä ovat täällä niitä vääriä ihmisiä, joita ei saisi puolustaa?
Mietin maahanmuuttajakeskustelua, jossa vanhan kansan syvä rintaääni on vaatinut pakolaisten vastaanottokeskuksissa työskenteleviä paljastamaan luottamukselliset ja ohimennen kuullut keskustelut sisäministeriön virkamiehille, jotta nämä voisivat häätää sotaa ja köyhyyttä paenneet käyttämästä “meidän sosiaaliturvaamme”. Mietin kommentteja, joissa taivasteltiin maahanmuuttajien kanssa työtä tekeviä suomalaisia, jotka neuvovat maahanmuuttajia hakemaan heille laillisesti kuuluvia tukia. Mietin vihaa, joka kohdistuu “vääriä” ihmisiä auttaviin ja ymmärtäviin “sosiaalitanttoihin”. Mietin miesaktivisteja, joiden mielestä keskustelu lähisuhdeväkivallasta “pilaa suomalaisten miesten maineen”.
Onneksi täällä asiat ovat kuitenkin eri mittasuhteissa, kevyempiä. Perjantai-iltana juttelin nuoren turkkilaisen miehen kanssa. “Uskomatonta, miten näiden asioiden kuvittelee olevan niin kaukana, mutta tässä meillä on nainen, jonka ystävät on tapettu.” “Ei se ole kaukana. Turkin armeija tappoi naapurimme Pohjois-Turkissa, kun olin lapsi. Eräänä aamuna heitä ei vain enää ollut.”
Samasta aiheesta
Tags: Ihmiset, Ihmisoikeudet, Maailma, Turkki
2 comments
Comments feed for this article
Trackback link
http://pohdiskeleva.liftari.org/2005/12/03/eren-keskin/trackback/
Toukokuu 5, 2008 at 9:52 am
TURKKILAISET MIEHET OVAT PEDOFIILEJÄ
Turkissa 12-vuotias tyttö on jo naimaikäinen!
Toukokuu 5, 2008 at 11:06 am
Teppo
… ja tuollaisten nimimerkkien takaa yhden lauseen ärsytyslauseita huutelevat kirjoittajat ovat idiootteja.
Harkitsin hetken tuon ylläolevan kommentin poistamista rasistisena, mutta olkoon tämän kerran. Kun ei muita kommentteja ole tullut niin onpa edes jotain eloa tällä saitilla.
Koetin hetken etsiä, mihin tuo väite oikein pohjautuu, mutten löytänyt. Suomi 24:n turkkilaisvihapalstalta? Turkin matkailuministeriön mukaan Turkissa tavallinen naimaikä on naisille 17-22 vuotta, miehet ovat yleensä nelisen vuotta vanhempia. Lain mukaan ikää pitäisi kuitenkin olla 18 vuotta. Ongelmia naisten asemassa Turkissa toki on, mutta ei tuollaisella höpönhöpön huutelulla kyllä niitä paranneta.