Marraskuu 2005

Viime viikolla Tunisiassa pidetty YK:n tietoyhteiskuntakokous oli ihmisoikeusjärjestöjen mielestä lähinnä kyyninen vitsi. Samaan aikaan, kun isot herrat puhuivat paremmasta maailmasta, isäntämaan hallitus piti tiukassa sensuurissa valtamediaa ja ahdisteli sananvapautta vaativia aktivisteja hiljaisiksi.

Jos asia kiinnostaa, lähteitä on monta. Melko hyvän yleiskäsityksen saa BBC:n verkkouutisten jutusta, jossa kerrotaan tunisialaisten hakeneen sananvapautta verkosta ja joutuneen kärsimään siitä. Useita bloggaajia on vangittu.

Mustaa komiikkaa tilanteeseen tuo se, että esimerkiksi yhdysvaltalaiset taistelevat Tunisiassa sekä sananvapauden puolesta että sitä vastaan. Amerikkalaisilla yliopistoilla on yhteishanke tunisialaisten saamiseksi verkkoon mielipiteitään ilmaisemaan, kun taas toisaalla yhdysvaltalaisyritykset myyvät Tunisian hallituksille tehokkaita suotimia, joilla väärät mielipiteet voidaan suodattaa pois maan tietoverkon liikenteestä. Read the rest of this entry »

Kolmannes briteistä uskoo, että raiskatuksi joutunut nainen on ainakin osittain syyllinen rikokseen, uutisoi BBC. Yleisen käsityksen mukaan nainen on siis vähintään flirttaillut raiskaajalle, joten oma moka jos käy pahasti. Uutisen pohjana on Amnestyn Iso-Britanniassa tekemä kyselytutkimus.

Naisiin kohdistuvan väkivallan kanssa asennevammoja riittää Suomessakin. Tiedättehän: “Oma vika, jos antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa.” “Kotona mies lyö, mutta miksi mies lyö? Syytä on myös nalkuttavassa ämmässä, joka ei osaa sulkea ajoissa suutaan.”

Paskat. Erektio ei oikeuta yhdyntään sen enempää kuin vitutus vaimon sinimustaksi pieksemiseen. Uhrien syyllistäminen johtaa siihen, että raiskatut ja pahoinpidellyt naiset eivät uskalla käydä ilmoittamassa rikoksia poliisille. Tämä on todellinen ongelma. Ei vain tanttajärjestöjen, vaan poliisin mielestä.

Perjantaina on naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä. Sitä voi viettää vaikkapa osallistumalla Amnestyn Joku raja! -kampanjaan tai naisrauha-adressiin.

Myanmarissa Ma Khin Khin Leh on vaarassa joutua viettämään koko loppuikänsä telkien takana väkivallattoman mielenosoituksen suunnittelusta. Leh, ammatiltaan opettaja, oli mukana suunnittelemassa Bagon kaupungissa heinäkuussa 1999 pidettäväksi tarkoitettua rauhanomaista mielenosoitusta sotilasdiktatuuria vastaan ja demokraattisen liikeen puolesta.

Sotilasjuntan saatua vihiä mielenosoituksesta sen pitäminen estettiin. Ma Khin Khin Leh ja hänen kolmivuotias tyttärensä haettiin kotoa ja pidätettiin. Tytär - josta muuten tuli epävirallisesti maailman nuorin mielipidevanki - vapautettiin vajaan viikon kuluttua, mutta Ma jäi poliisin huostaan. Sillä tiellään hän on yhä. Edessä on elinkautinen tuomio.

Amnestyn USA:n osastolla on meneillään verkkovetoomuskampanja Ma Khin Khin Leh’n puolesta. Nyt on helppo tilaisuus käydä sanomassa painava sanansa. Hintana sähköpostiosoitteen antamisesta Amnestylle sähköpostilaatikkoon tulee kerran kuussa ilmoitus uudesta verkkovetoomuksesta.

Ja mitä hyötyä? Lähes joka toinen tällainen yksittäisestä tapauksesta lähetetty Amnestyn vetoomus johtaa tilanteen konkreettiseen paranemiseen vetoomuksen kohteessa. Melko hyvällä todennäköisyydellä Ma Khin Khin Leh hyötyy saamastaan huomiosta.

Hesarin laajennetulla mielipidesivulla oli tänään kaksikin kappaletta kirjoituksia, joissa huolestunut (iso)vanhempi syytti mainostajaa vastuunsa kiertämisestä. Kohteena olivat Animalian ja Unicefin mainokset. “Miten minä sellitän tämän sanoman lapselleni?” “Mitä mahtaa lapsi tämän nähdessään ajatella?”

Auttaisi varmasti, jos osaisi selittää eläinten kohtelun tehotuotannossa ja aids-epidemian leviämisen köyhissä maissa itselleen. Kun ei osaa, eikä uskalla sitä edes itselleen myöntää, projisoi ahdistuksensa lapsiin.”Kyllähän minä näitä asioita ole valmis ajattelemaan ja niistä keskustelemaan, mutta lapset, muistakaa lapset!”

Uskon kyllä, että näiden valitusten taustalla on ihan aidosti koettu ahdistus ja huoli lapsista. En myöskään ole vakuuttunut siitä, että tällainen tunteisiin vetoava, voimakas mainoskuvasto on paras tapa tuoda Animalian ja Unicefin asioita esille - ahdistuksen aktivointi ei välttämättä johda toimintaan, kuten näiden kampanjoiden tarkoitus olisi. Mutta let’s face it, kaupunkikuva on niin mainossaasteinen isotissisine naisineen ja roskaruokamainoksineen, että lasten suojeleminen tältä tavaralta on pohjimmiltaan tekopyhää.

Wall Street Journal kertoo mielenkiintoisesta hankkeesta, jonka tavoitteena on kehittää alle sata dollaria maksava tietokone kehitysmaiden koululaisten käyttöön. Idea on lähtöisin Massachusettsin teknillisen instituutin johtajalta Nicholas Negropontelta, joka tuli suuren suunnitelmansa kanssa ulos kaapista tammikuussa.

Nyt näyttäisi siltä, että hanke on utopisuudestaan huolimatta mahdollinen. Se on saanut myös vaikutusvaltaisia ystäviä: esimerkiksi Steve Jobs, Applen johtava propelipää, on luvannut Applen käyttöjärjesteömän OS X:n ilmaiseksi halpakoneiden sieluksi. Ei kelvannut tarjous, koska Negroponte haluaa homman olevan sataprosenttisesti avoinmeen lähdekoodiin perustuvaa.

Hienolta ja jaloltahan tuo kuulostaa, vaikka taustalla tietenkin on roppakaupalla laskelmointia tulevista, uusista uljaista markkinoista. Uskon kuitenkin, että kyseessä ei ole pelkkä pitkän tähtäimen oman edun tavoittelu. Mahdollisuus tarjota kohtuuhintaiset välineet tietoteknisten taitojen opetteluun on keino kuroa umpeen digitaalista kuilua köyhien ja rikkaiden maiden välillä.

Toisaalta, onhan sitä tärkeämpiä ja kiireellisempiäkin asioita, joihin halpojen läppärien kehittelyyn käytettävät rahat voisi laittaa. Mutta se on oikeastaan toinen keskustelu.

Viitaten [eiliseen kirjoitukseeni -> keksikää tälle uusi nimi!] esitän nyt suoran haasteen: keksikää suomenkielinen uudissana verkkosivulle, joka koostuu erillisistä merkinnöistä ja uusin merkintä esitetään aina ensimmäisenä.

Tiedän, että sille on jo olemassa laajalti käytössä oleva nimi, blogi. Blogi on hyvä sana siinä mielessä, että se sopii suuhun, on lyhyt ja naseva. Blogi on myös vahvasti vakiintunut nimi, eikä sitä ole helppo korvata.

Blogi ei kuitenkaan kuvaa sitä kirjoa, josta ilmiössä on kysymys. Sen kantasana on weblog, verkkoloki, mikä kuvaa hyvin linkkejä listaavia surffailulokikirjoja. Ilmiö on kuitenkin paljon laajempi: on päiväkirjoja, kolumnisivustoja, valokuvakronologioita, erilaisiin aiheisiin keskittyneitä sivustoja. Ne eivät ole verkkolokeja, mutta eivät päiväkirjojakaan. Kutsumme niitä blogeiksi, koska niin on tapana, vaikka sana itsessään ei kerro mitään. Read the rest of this entry »

Onko järkeä puhua weblogista, jos se ei sisällä linkkejä? Määritelmällisestihän weblogissa on kuitenkin kyse verkkosurffauskokemusten merkitsemisestä muistiin, webin lokikirjasta.

Taitaisi olla uudissanan paikka, että tälle meidän julkaisusysteemillemme saataisiin jonkinlainen sisältöneutraali nimi. Nettipäiväkirja ei ole hyvä, aivanaivan, mutta kyllä tuo weblog on ihan yhtä perseestä kaikenmaailman kolumnipalstojen ja vessassakäyntitilitysten kuvaamiseen. Määritelmällisesti.

Vaikka ovathan ne sanat ennenkin eläneet omaa elämäänsä, ei siinä mitään. Sitten on kiva kymmenen vuoden päästä miettiä, että mistäköhän hemmetistä tämäkin sana on alun perin lähtöisin, kun sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, mihin se viittaa.

No, humanistien kannalta tämä on tietenkin vain hyvä asia: eivät lopu etymologeilta työt.