Lokakuu 2005

Nyt se odottamani valtamedian blogi vihdoin tuli. Helsingin Sanomien päätoimittaja kirjoitti ensimmäisen merkinnän omaan blogiinsa tänään.

Reetta Meriläinen: Lasitalon emäntä:
Aikomukseni on kertoa tässä blogissa Helsingin Sanomista päätoimittajan näkökulmasta. Kerron journalististen ratkaisujen taustalla vaikuttavista asioista. Miksi tehtiin niinkuin tehtiin. Pyrin arvioimaan myös lopputulosta. Onnistuttiinko vai ei. Yritän pitää silmiä ja korvia avoimina muidenkin arvioille.

Hiljaa mielessäni ehdinkin jo toivoa, että Sanomilla olisi jotain tällaista suunnitteilla. Jos joku minulta asiaa olisi kysynyt, niin juuri tähän mielestäni suuressa lehtitalossa blogit ovat omiaan - oman työn julkiseen arviointiin. Toivottavasti ote pysyy jatkossakin ensimmäisen merkinnän viitoittamalla, rehellisesti itsekriittisellä linjalla.

Aamun lehdessä kerrottiin, että Matti Wuori on kuollut. Tuli haikea olo, surullinenkin. Haastattelin Wuorta ihan toisarvoisesta asiasta kesän aikana, enkä osannut odottaa vanhan sammaltajan potkaisevan tyhjää heti keskusteluamme seuraavana syksynä.

Wuori oli pitkään Suomen ainoa radikaali, älykkö, joka puhui siitä mistä muut vaikenivat. Moneen kertaan tuli hänen tekstejään ja lausuntojaan lueskellessa naureskeltua, että Wuori tekee olemassaolollaan inhottavan ilmeiseksi suomalaisen keskustelukulttuurin lammasmaisuuden - vielä kukusikymppisenäkin hän oli maan “nuori vihainen mies”, joka puhui terävämmin kuin kolmekymmentä vuotta nuoremmat raivopäät.

No, nyt olisi se paikka vapaana. Kenestä seuraava Suomen vihainen nuori mies?

Tuukka pohdiskelee, miten vanhoja kirjoituksiaan lukiessaan huomaa olevansa nyt eri ihminen kuin ennen ja miten tämä muutos heijastuu tapana suhtautua erilaisiin teoksiin. Puoli vuosikymmentä sitten lehdessä julkaistua artikkelia ei voi muuttaa, mutta kotisivujaan voi pitää jatkuvasti itsensä näköisenä.

Blogit ja muutos:
Blogissa yksittäinen kirjoitus on itsessään “teos”, jota ei ole tapana muuttaa julkaisun jälkeen. Blogi on kuitenkin itsessään kokonaisuus, joka koostuu merkinnöistä. Vaikka merkinnät eivät muutu julkaisun jälkeen, niitä julkaistaan koko ajan lisää, ja blogi kokonaisuutena muuttuu. Sitä voidaan ajatella yhtenä suurena dynaamisena teoksena, johon tulee koko ajan lisää osia.

Näinhän se on. Yksittäisen ihmisen blogi on lopulta verkkopäiväkirja, joka muuttuu samalla ihmisen mukana. Vaikkei verkkoon kirjoittelisi omasta elämästään, teksteihin heijastuu pakostakin jotain omista mielenkiinnon kohteista ja tavoista hahmottaa maailmaa.

Tuukka jää miettimään, missä vaiheessa blogien muutos muuttuu teknisestä kehityksestä jonkinlaiseen muotikiertoon, jossa ryhdytään puhumaan esimerkiksi tietyille aikakausille tyyppillisten blogien ominaispiirteistä. Minä pohdin, miten paljon muuttuvat elinkaarensa aikana blogit, jotka jatkavat kymmenen vuotta. Mistä ja miten Tuukka ja minä kirjoitamme vuonna 2015? Jos jatkaisimme näiden samojen verkkosivujen päivittämistä koko tämän ajan, millaisia kokonaisuuksia niistä muodostuisi? Olisiko kokonaisuudella enää mitään koko aikajanaa yhdistävää ominaispiirrettä?

Noin vuosi sitten ystäväni kaivoi baarissa taskustaan tulitikkurasian ja mitään sanomatta piirsi sen valkoiseen kanteen nukkavierun sarjakuvahahmon ja sille tyhjän puhekuplan. Sitten hän ojensi minulle askin sekä kynän. Täydensin puhekuplan. Katsoimme tulosta, näytimme sen muulle seurueelle. Nauroimme. Otimme esiin lehtiön ja piirsimme illan aikana reilun tusinan verran kollektiivisia sarjakuvia, joista osa vangitsi yhteisiä tunnelmia, osa oli vain absurdeja huumoripaloja. Yksi piirsi ensimmäisen version puhekuplineen, muut täydensivät vuorollaan yhden puhekuplista tai täydensivät piirrosta jostakin muusta kohden.

Sittemmin olemme leikkineet samaa, hieman mustalaisen päiväkirjaa muistuttavaa leikkiä eri kokoonpanoilla useina baari-iltoina. Peli on hauska, ja tulokset usein hulvattomia. Erityisen hyvä paikka leikille on opiskelijoiden, näyttelijöiden ja mediaväen suosima ravintola Rytmi, jonka baaritiskiltä saa täysin valkoisia tulitikkurasioita. Niiden puhtaaseen pintaan on hyvä rustata tajunnanvirtaa, eikä kukaan kiellä palauttamasta rasioita puolivalmiina baaritiskin kippoon, muiden baarivieraiden täydennettäväksi.

Otimme tekniikan käyttöön myös taannoisella liftireissullamme. Joskus kuvina ja irtosanoina saa vangittua paperille tilanteita, jotka muuten karkaisivat ajatusten avaruuteen.

Suosittelen kokeilemaan. Tulokset yleensä yllättävät, tai ainakin ovat arvaamattomia.

Mielenkiintoinen menovinkki lauantai-iltapäiväksi: Teemu Mäen väitöstilaisuus, aiheena raivokkaana vasemmistolaisena tunnetun Teemu Mäen teosten poliittisuus.

Kuvataideakatemian ajankohtaiset tiedotteet:
Teemu Mäen kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäyte Taide filosofisen ja poliittisen vakaumukseni kokonaisimpana muotona tarkastetaan Kuvataideakatemiassa (auditorio, Kaikukatu 4, Helsinki) lauantaina 15.10.2005 klo 13.00. Tarkastajina toimivat professori Anita Seppä ja kuvataiteilija Ilkka Juhani Takalo-Eskola. Tilaisuuden valvojana toimii professori Jan Kaila.

Sain matkatoimistosta postia. Kuoressa oli kansainvälinen opiskelijakortti sekä kasa erilaisia papereita.

“Sinulle on tehty sähköinen E-lippu”, yhdessä neljästä lappusesta sanottiin. “Pidä liitteenä oleva vahvistus (passenger receipt) mukanasi koko matkan ajan. Vahvistuksen puuttuessa lentoyhtiö voi evätä koneeseen pääsyn.”

Jaaha. En siis saanut lippua, vaan vain paperin, joka pitää näyttää koneeseen ilmoittautuessa.

Ero tuntuu jotenkin… semanttiselta.

Kun joskus harvoin katson televisiota, en katso uutisia tai dokumentteja. Katson Höpöhöpökanavan myöhäisillassa Conan O’Brienia.

Niin taitaa tehdä moni muukin suomalainen. Tuntuu, että ohjelmasta on kirjoitettu joka saakelin lehdessä. Melko hyvin pohjoisamerikkalaiselta b-luokan julkkiskeskusteluohjelmalta, eikö?

No. lisää samaa. Kansalaisjournalisti Salmoblog raportoi ohjelman nauhoituksista. Hesarin telkkuliitteen mukaan ensimmäinen osa Suomi-lähetyksiä tulee tänään ja toinen maanantaina. Luvassa on taas uskomattoman huonoja vitsejä ja vuosikaudet samanlaisina toistuneita maneereita, mutta lisäksi myös Conanin Tarja Haloselle tekemä presidentinvaalimainos.

Oolrait, enpä tiedä autenttisuudesta, mutta joka tapauksessa tämä Putfile.comin video on hauska - amerikkalaiset selittävät, että terrorismin vastaisessa sodassa pitäisi vallata seuraavaksi Iran / Pohjois-Korea / Ranska / Brasilia (!?) ja laittavat sitten kuuliaisesti “hyökätään tänne” lipun Australian kohdalle - koska kyseisen maaläntin kohdalla lukee feikattu nimi.

“I just realised I never realised North Korea was so big”, toteaa jannu kartasta, jossa Tasmania on merkitty Etelä-Koreaksi ja koko Australia nimetty uusiksi Pohjois-Koreaksi.

Pakistan on saanut hyvin kansainvälistä katastrofiapua maanjäristyksen jälkeen. Jenkitkin ovat olleet anteliaita, vaikka heillä on Lousianassa omatkin katastrofiuhrinsa hirmumyrsky Katariinan jäljiltä.

Katariina pyyhki Yhdysvalloissa kovalla kädellä yli puolikkaan Suomen kokoisen alueen, mutta tappoi vain kymmenen ihmistä. Pakistanissa maanjäristys vei 25000 ihmisen hengen. Syynä ei ollut luonnonmullistuksen voima vaan se, että vauraammassa maassa ihmisillä oli paremmat mahdollisuudet pelastua, oman ja valtion avun ja varautumisen turvin.

Parasta katastrofiapua olisikin panostaa köyhyyden kitkemiseen, kirjoittaa aamun NYTimes.

Earthquake in Pakistan - New York Times:
Natural disasters can strike anywhere. But the central lesson of Pakistan’s tragedy is that the rate of survival depends on the relative wealth of the afflicted country. The generosity toward the earthquake victims is commendable, but it needs to be matched by a crusade against global poverty that will ensure that all of humanity has better odds of surviving disasters in the future.

Huomatkaa muuten, että Nytin pojjaat ovat lähtemässä taas “ristiretkelle” muslimivaltion hädän vuoksi. Retoriikkaa pitäisi vähän hioa, sanoisin.