Syyskuu 2005

Helsingin katuja polkupyöräillessään huomaa, että isolla on enemmän oikeuksia kuin pienellä. Myös pienien mielestä.

Useaan kertaan olen lasketellut fillarilla autojonon mukana alas katua, jonka varrella jalankulkijat odottavat kiltisti suojatien varrella. Odotus kuitenkin päättyy välittömästi, kun viimeinen auto on mennyt ohi – siitä huolimatta, että perässä tulee tiukasti jonon jatkeena vielä pyöräilijä tai pari.

Totta kai, jalankulkijaa kuuluu väistää. Pyöräilijään pätevät samat säännöt kuin autoihin. Pysäytämme pyörämme, annamme jalankulkijoiden ylittää kadun ja jatkamme matkaamme.

Viidakon lain soveltaminen liikennesääntöihin tuntuu kuitenkin kurjalta. Heikot antavat oman turvallisuutensa takia vahvoille oikeuksia, joita saman kokoisille ei annettaisi. Ison auton syndrooma vahvistuu.

Vielä on muutama tarina matkalta kertomatta.

Amsterdamissa pääsimme seuraamaan sivusta viiden kokomustan parivaljakon matkaa läpi kaupungin. Hautajaissaattue, totta kai, mutta melkoisen pramea sellainen.

Etummaisena saattuen tahdin antoi frakkipukuinen mieskaksikko, joka käveli arvokkaaseen tahtiin hevosten edellä. Seuraavana kulki vainaja mustassa umpivaunussa, jota veti kaksi kokomustaan surupukuun puettua mustaa hevosta. Perässä, samaa arvokasta kävelyvauhtia, tulivat kukat ja omaiset.

Mistä pirusta oli kysymys, mietimme siinä samaa matkaa kävellessämme? Puitteiden perusteella suurmies, mutta matkan varrella ei näkynyt surevia kansalaisia.

Vinkkejä vainajan kytkyistä alkoi ilmaantua matkan jatkuessa: kulkueen matkaa rauhoitti jokaisessa risteyksessä puolisen tusinaa motoristia, joilla oli mustien nahkatakkien selässä liekehtiväsiipiset pääkallokuviot.

Helvetin enkelit.

Saattue matkasi pitkin nelikaistaisia teitä ja aiheutti pitkiä jonoja. Paikalle uskaltautunut poliisi kävi purkamassa jonoa, mutta pian motoristit sulkivat kakkoskaistan uudelleen. Poliisia ei näkynyt uudestaan.

Liftikyydin antanut amsterdamilaismies arveli, että saattue vei viimeiseen lepoon Hollannin Helvetin enkeleiden presidenttiä, joka muutamaa päivää aiemmin oli löydetti murhattuna pahoin palaneesta autosta.

Toissapäivänä Heidi palautti mieleeni vanhan verkkohömppäsuosikin, rathergood.comin.

Rather Good on minusta hyvä syy internetin olemassaololle. Tällaiselle idioottimaiselle iloittelulle ei olisi mitään muuta kanavaa, sillä ei tätä televisiosta katsoisi. Mutta netissä näidenkin muotopuolten kissa-animaatioiden on hyvä olla.

Löysin pähkähullun brittinörtin Joel Veitchin hengentuotteet ensimmäistä kertaa kolmisen vuotta sitten, kun silloinen esimieheni näytti minulle legendaarisen hevikissa-animaation Gay Bar. Sittemmin olen kolunnut Melko hyvät animaatiot läpi pariin otteeseen, ja löytänyt omat suosikkini.

Kun elo alkaa tuntua liian keskiluokkaiselta ja -ikäiseltä, on aika kaivaa kaapista soihdut ja lähteä lämpimänä syyskuun iltana kavereiden kanssa rannalle leikkimään – tulella.

Puistoleikkikoulu jäi tänä vuonna vielä vähän vajaaksi. Näissä kuvissa kuitenkin hieman käsitystä siitä, minne tämä koulutie lopulta vie.

Kävimme eilen katsomassa Tennispalatsin [Japan Pop -näyttelyn -> http://www.taidemuseo.hel.fi/suomi/tennispalatsi/ohjelma/manga.html]. Mikäs siinä, oli hauskaa istuskella metrovaunuksi lavastetussa näyttelytilassa ja lueskella puhelinluettelon kokoisia sarjakuvakirjoja takakannesta etukanteen. Tarinat olivat sen verran simppeleitä, että ne kyllä ymmärsi ilman sen syvällisempää japaninkielen taitoa. Viihdyttävää.

Näyttelyn esittelytekstit pyrkivät luomaan suomalaisille jonkinlaisen käsityksen mangan kulttuurisista merkityksistä Japanissa ja kehystämään töitä jonkinlaiseen taidemittapuuhun.

“Japanissa manga on samanaikaisesti sekä kunnianhimoista taidetta että menestyvää massateollisuutta”

Mikä tekee sarjakuvasta “kunnianhimoista taidetta”? Tekninen taidokkuus? Vaikutteiden hakeminen ja lainailu oman genren ulkopuolelta? Ärsytys, eikö tämä voisi olla vain sarjakuvaa? Read the rest of this entry »

“JCDecaux Finlandin toimitusjohtaja Klaus Kuhanen sanoo, että [Animalian] kampanja voidaan aloittaa uudelleen.

Kesksyttämisestä käyty keskustelu on hänen mielestään osoittanut, että yhtiön toiminta oli hätiköityä.” HS 24.9.2005.

[Mainonnan eettinen neuvosto -> http://www.keskuskauppakamari.fi/kkk/palvelut/Mainonnaneettisetohjeet/fiFI/Mainonnaneettinen_neuvosto/] totesi Animalian ulkomainoskampanjan vastanneen mainonnan perussääntöjä. Ylikansallisen mainosyhtiö JCDecauxin päätös lopettaa alkuunsa tehoeläintaloutta vastustanut mainoskampanja osoittautui nyt siis paitsi arveluttavaksi, myös vääräksi.

Onko nyt oikeasti niin, että kyynikkojenkin on alettava uskoa kansalaiskeskusteluun? Iso pyörä todellakin kääntyy, kun saa pieniltä ihmisiltä tarpeeksi kauan selkäänsä?

Tuntuu voitolta.

• [Digikko: JCDecaux, kaikkien eläinten asialla -> http://digikko.blogspot.com/2005/09/jcdecaux-kaikkien-elinten-asialla.html]
• [HS Verkkoliite - Keskustelu -> http://www.helsinginsanomat.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=3939&tstart=75]
• [Tiina Kaarelan Blogi: Ulkomainostajaa pännii -> http://www.tiinakaarela.net/?p=66]

“Kahteen asiaan en usko: kivijalkamyymälöiden säilymiseen tai kauppa-autojen tulevaisuuteen.” Heikki Heinimäki

Tradekan kauppapaikkaosastopäällikkö läväytti ylläolevan sitaatin [Hesarin tämänpäiväisillä kaupunkisivuilla -> http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/verkko-hesari/artikkeli/J%C3%A4ttimarketit+viev%C3%A4t+euroja+keskustasta/1101981046253]. Kehäteiden kauppakeskukset paisuvat, keskustan myynti pienenee.

Kylmäsi. Minä en ole huolissani myynnistä, ja kauppa-autotkin joutavat mennä. Minä olen sen sijaan huolissani elämästä. Jos kivijalkaliikeet häviävät lopullisesti, häviää myös luonteva elämä kaupunkien kaduilta. Read the rest of this entry »

Vähän hassua tunnustaa, mutta innostuin huomatessani [Suomen elokuva-arkiston -> http://www.sea.fi] pyörittävän syksyllä sarjan [toimittaja-aiheisia elokuvia -> http://www.sea.fi/esitykset/syksy2005/media.html]. Hassua siksi, että luulin hiljalleen päässeeni eroon toimittajahehkutuksesta. Käytännön työ uutisdeskissä on jotain muuuta kuin kankaiden sankaritarinat.

Tai ehkäpä toimittajaelokuvien viehätys on juuri tässä, tiedäpä häntä.

Omaa sankaritoimittajatarinasuosikkiani [Salvadoria -> http://www.imdb.com/title/tt0091886/] ei tarjonnasta löydy. Isolta screeniltä jo näkemääni Citizen Kanea en jaksa mennä katsomaan uudestaan, mutta Wag the Dogista minulla on muistissa vain tuhruinen videoversio. Broadcast News - Suora lähetys, Väritetty totuus, The Insider ja Valheiden verkossa vaikuttavat kaikki mielenkiintoisilta.

Pitänee sovitella esityksiä kalenteriin ja katsoa, mikä on arkitodellisuuden ja sen kaunistellun version sopiva suhde syksyn aikatauluissa.

Yöllä töissä, mitään ei tapahdu. Verkkoa katsastaessani tunnistin Veloenan merkinnässä jonkin vanhan havaintoni, jota en saanut purettua sanoiksi.

“Joku luonnehti vuosia sitten erästä seuruetta, johon löyhästi kuuluimme, pekuliaristeiksi. Termiä ei koskaan määritelty ainakaan alkuillasta. Pekuliaristit, näin sen olen järkeillyt, ovat ihmisiä, jotka keräilevät erikoisia ystäviä. Se on hyvä määritelmä, joka ainakin natsaa tietystä näkökulmasta. Joskin huomauttaisin, että keräily ei ole tietoista - pikemminkin kyse on siitä, että täysin tavisidentiteetin ostaneet eivät oikein näytä tuntevan oloaan kotoisaksi kanssamme.”

Suosittelen Veloenaa muutenkin. Pitkät, pohdiskelevat tekstit eivät ole pikaruokaa, vaan niissä on ajan ja rakkauden tuntu.

Tiina Kaarela arvelee terävässä blogimerkinnässään, että blogosfäärissä vellova viha termiä “nettipäiväkirja” kohtaan voisi kertoa enemmän päiväkirjan kirjoittamisen neitimäisestä leimasta kuin itse sisällöstä.

On helppo nähdä ero yhden asian blogin ja nettipäiväkirjan kanssa, mutta mikä erottaa top-listalla kakkosena killuvan Schizoblogin nettipäiväkirjasta? Ei mikään. Read the rest of this entry »