Täytän vappuaattona taas vuosia, tällä kertaa kaksikymmentäkuusi. Syntymäpäivän tienoilla ihmiset onnittelevat ja tuttavien kanssa on tapana ihmetellä, miten aika kuluu.
Syntymäpäivät ovat tavalaan henkilökohtisia uuden vuoden juhlia. Silloin tehdään tilit selväksi menneen vuoden kanssa ja annetaan itselle lupaukset parannuksista. Tässä iässä vuosipäiviin liittyy myös kriiseilyä: Tänäkään vuonna minusta ei tullut mitään, ei ainakaan mitään erikoista. Joku jaksaa huomauttaa, että taas se rokkitähtien kuolemista legendaariseksi muodostunut kaksseiska on lähempänä – alkaa olla kiire, jos itse mielii legendaksi.
Syntymäpäivissä on siis kyse paitsi ihmisistä, myös ajasta.
Aika on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ilmiö. Täällä Helsingin lähiössä näkee, miten ihmiset tappavat aikaansa hukuttamalla sitä alkoholiin ja huumeisiin. Kaksitoista minuuttia täältä junalla etelään tuo eteen aikakäsityksen toisen ääripään: kiireiset kalenteri-ihmiset, joiden kanssa lounashetki pitää varata kaksi viikkoa etukäteen.
Toisilla aikaa on liian paljon, toisilla liian vähän. Aniharvoilla aikaa tuntuu olevan juuri sopivasti.
Suhteellisuusteorian mukaan aikakin on suhteellista. Tässä yhteydessä se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että aika kuluu sitä hitaammin mitä nopeammassa liikkeessä ollaan. Tämä koskee kuitenkin käytännön tasolla lähinnä tulevaisuuden avaruuslentäjiä, ei palaverista toiseen juoksevia kiireihmisiä.
Luin hiljattain Michael Enden kirjan Momo. 1970-luvulla kirjoitetussa kirjassa orpo Momo-tyttö palauttaa harmaiden herrojen varastaman ajan. Kuolleesta ajasta elävät harmaat herrat ovat huijanneet ajan ihmisiltä kehottamalla heitä säästämään ja tarjoamalla huimia korkoja. Säästökuurin seurauksena kenelläkään ei ole kaikelta tehokkuudelta aikaa enää mihinkään mukavaan. Kaikki ihmisten vapaa-aika on säilötty harmaiden herrojen holveihin, syvälle hylättyjen rakennustyömaiden alle.
Tarinan opetus on, ettei aikaa voi säästää. Lupaukset tehokkuuden ja ajanhallinnan tuomasta elämänlaadun paranemisesta jäävät lupauksiksi. Jostain syystä niitä vapaita hetkiä ei sitten löydykään, vaikka jonnekin ne viime viikolla sysäsi syrjään, kiireiden tieltä.
Ehkä jossain todella on holvi, johon kaikkien ihmisten säästämä aika on varastoitu. Siellä todennäköisesti ovat myös pesukoneen syömät sukat ja hukatut kuulakärkikynät.
Luulen kuitenkin, ettei se holvi etsimällä löydy, eikä Endekään enää elä kertoakseen sen sijaintia. Taidan vastaisuudessakin pyrkiä käyttämään aikani tässä ja nyt, kun olen muutenkin huono säästämään.
Tämä siis silläkin uhalla, että olen vielä ensi vuodenkin jälkeen samanlainen ei-kukaan.
Samasta aiheesta
Tags: aika, Elämä, henkilökohtaista, Ihmiset, Michael-Ende, Momo, syntymäpäivät
No comments
Comments feed for this article
Trackback link: http://pohdiskeleva.liftari.org/2005/04/28/kohta-kakskuus-yha-tassa-ja-nyt/trackback/