Huhtikuu 2005

Täytän vappuaattona taas vuosia, tällä kertaa kaksikymmentäkuusi. Syntymäpäivän tienoilla ihmiset onnittelevat ja tuttavien kanssa on tapana ihmetellä, miten aika kuluu.

Syntymäpäivät ovat tavalaan henkilökohtisia uuden vuoden juhlia. Silloin tehdään tilit selväksi menneen vuoden kanssa ja annetaan itselle lupaukset parannuksista. Tässä iässä vuosipäiviin liittyy myös kriiseilyä: Tänäkään vuonna minusta ei tullut mitään, ei ainakaan mitään erikoista. Joku jaksaa huomauttaa, että taas se rokkitähtien kuolemista legendaariseksi muodostunut kaksseiska on lähempänä - alkaa olla kiire, jos itse mielii legendaksi.

Syntymäpäivissä on siis kyse paitsi ihmisistä, myös ajasta.

Aika on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ilmiö. Täällä Helsingin lähiössä näkee, miten ihmiset tappavat aikaansa hukuttamalla sitä alkoholiin ja huumeisiin. Kaksitoista minuuttia täältä junalla etelään tuo eteen aikakäsityksen toisen ääripään: kiireiset kalenteri-ihmiset, joiden kanssa lounashetki pitää varata kaksi viikkoa etukäteen.

Toisilla aikaa on liian paljon, toisilla liian vähän. Aniharvoilla aikaa tuntuu olevan juuri sopivasti.

Suhteellisuusteorian mukaan aikakin on suhteellista. Tässä yhteydessä se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että aika kuluu sitä hitaammin mitä nopeammassa liikkeessä ollaan. Tämä koskee kuitenkin käytännön tasolla lähinnä tulevaisuuden avaruuslentäjiä, ei palaverista toiseen juoksevia kiireihmisiä.

Luin hiljattain Michael Enden kirjan Momo. 1970-luvulla kirjoitetussa kirjassa orpo Momo-tyttö palauttaa harmaiden herrojen varastaman ajan. Kuolleesta ajasta elävät harmaat herrat ovat huijanneet ajan ihmisiltä kehottamalla heitä säästämään ja tarjoamalla huimia korkoja. Säästökuurin seurauksena kenelläkään ei ole kaikelta tehokkuudelta aikaa enää mihinkään mukavaan. Kaikki ihmisten vapaa-aika on säilötty harmaiden herrojen holveihin, syvälle hylättyjen rakennustyömaiden alle.

Tarinan opetus on, ettei aikaa voi säästää. Lupaukset tehokkuuden ja ajanhallinnan tuomasta elämänlaadun paranemisesta jäävät lupauksiksi. Jostain syystä niitä vapaita hetkiä ei sitten löydykään, vaikka jonnekin ne viime viikolla sysäsi syrjään, kiireiden tieltä.

Ehkä jossain todella on holvi, johon kaikkien ihmisten säästämä aika on varastoitu. Siellä todennäköisesti ovat myös pesukoneen syömät sukat ja hukatut kuulakärkikynät.

Luulen kuitenkin, ettei se holvi etsimällä löydy, eikä Endekään enää elä kertoakseen sen sijaintia. Taidan vastaisuudessakin pyrkiä käyttämään aikani tässä ja nyt, kun olen muutenkin huono säästämään.

Tämä siis silläkin uhalla, että olen vielä ensi vuodenkin jälkeen samanlainen ei-kukaan.

Olen jonkin aikaa miettinyt uuden weblogin aloittamista. Ei niin ettei minulla jo olisi sellaista - oikeastaan minulla on montakin. Ne vain ovat urautuneita, kankeita, vähän konservatiivisia.

Ei siinä, olen minäkin vähän konservatiivinen. Elän yksiavioisessa suhteessa. Kuuntelen hillittyä popmusiikkia. Koetan hankkia yliopistotutkinnon. Mutta siihen päälle vielä blogiurautuminen – ei, e-hei, eieieiei.

Blogiin kirjoittaminen on parhaimmillaan vähän kuin hyvä [liftireissu -> liftari]. On uusia asioita ja ihmisiä, joihin matkan varrella tutustuu. Toisista pitää enemmän kuin toisista, mutta kaikkien kanssa tulee toimeen. Tilanteet vaihtuvat, hetket vievät. Hyvät keskustelut tulevat yleensä yllättäen täysin puun takaa, mutta kuitenkin niitä osasi jotenkin odottaa. Jatkuvasti on mahdollisuus johonkin aivan mielettömän upeaan vetoon, josta todennäköisesti seuraa täysi katastrofi.

Ja välillä voi pysähtyä ja mietiskellä, istua hetke tien laidalle ja olla edes yrittämättä. Lopulta tärkeää on kuitenkin vain matkan tekeminen, perille pääseminen on hauskassa reissussa kakkosjuttu.

Markus määrittelee oman bloginsa merkinnät keskeneräisiksi ideoiksi ja avauksiksi johonkin uuteen. Esimerkkiä seuraten minä määrittelen omat merkintäni kyydeiksi, joita kirjoittaessa pääsen vähän matkaa eteenpäin.Koska tosin määränpäätä ei ole, suunta on lopulta samantekevä. Tärkeintä on liike.

Tästä sitten seuraa, että tulin äsken määritelleeksi merkintäni puhtaaksi liikkeeksi. Ja koska sitä ennen totesin, ettei perille pääseminen ole tärkeää, ei ilmeisesti merkintöjeni suunnallakaan ole merkitystä. Näin ollen, tämän blogin pitäminen olisi liikettä ilman suuntaa.

Liftatessa liike on tärkeintä. Liikkuessaan liftari kuitenkin tapaa ihmisiä, kuulee tarinoita ja näkee asioita, jotka pohdiskelevan liftarin mielessä jalostuvat pidemmän päälle ymmärtämykseksi . Kohtaamiset ovat liikeen satunnaisuuden vuoksi täysin ennalta arvaamattomia, joten myös ymmärrys rakentuu ennalta määräämättömiä teitä. Joskus oppii ymmärtämään vain, miten paljon voi vituttaa seisoa vesisateessa. Joskus enemmän.

Tämän weblogin kunnossapito on pohdiskelevan [liftarin -> liftari] ajattelua, rupattelua tuntemattomien kanssa - pelkääjänpaikalta.