Valokuvatorstain 89. haaste on jatkaa siitä, mihin Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse ^[1] jää.

Minä jäin tähän. Assosiaatio pohjautuu lähinnä fiilikseen ja visuaaliseen maailmaan, tuskimpa tyttö pyykkituvan ikkunasta keväistä Esplanadia katselee.

Kirjoittelin joskus aiemmin alakarppaamisesta - jota pidän yhtenä nykyajan älyttömista ravintoainehullutuksista - ja viittasin siinä sivussa Michael Pollanin NYTimes Magazineen kirjoittaman Unhappy Meals -artikkeliin. Artikkeli on yhä edelleen tervejärkisimpiä lukemiani tekstejä syömisestä. Ravintoainehömpötys :”(Mari kirjoittaa muuten tämän päivän Hesarissa ravitsemushömppäkritiikkiä sivulla D1, artikkeli on maksullisena myös netissä )”: on pseudotiede ja nykyajan uskonto, joka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä ja sen keskellä on mukava lukea ihan tavallisen ruuan terveellisyydestä.

Michael Pollan on kirjoittanut ruuasta enemmänkin, esimerkiksi kirjat The Omnivore’s Dilemma ja In Defence of Food. Siihen nähden on vähän hassua, että hän pystyy tiivistämään neuvonsa syömisestä seitsemään sanaan: Eat food, mostly vegetables, not too much. ^[1]

Tänään opin, että Pollan myös puhuu hyvin. Kuten esimerkiksi tässä Googlen järjestämässä tilaisuudessa, josta joku nappasi videon ja laittoi verkkoon.

Itse luen Pollania siten, että ihmisten pitäisi lopettaa ravintoaineista stressaaminen ja käyttää enemmän aikaa ja rahaa ihan oikean ruuan tekemiseen ja sen syömiseen hyvässä seurassa. Kyseessä on siis ruokaan liittyvän elämäntavan ja asenteen muutos. Siksi tuntuu hassulta, että hänelle luennon lopuksi esitettävät kysymykset koskevat kuitenkin yksittäisiä asioita, joihin halutaan oikeaoppinen käytännön tulkinta. Voinko syödä ystävieni laittamaa ruokaa, siihenhän voi olla lisätty vähän jotain sopimatonta? Mistä saan lihaa, jossa ei varmasti ole yhtään ylimääräistä hormonia? Saanko syödä karkkia?

Hulluus on yksityiskohdissa.

Britanniassa, missä Amnesty Internationalilla taitaa olla vankin kannatus ja sitä kautta myös raha-asiat poikkeuksellisen hyvin, osataan tehdä vetoavia videoiskuja ihmisoikeuksien puolesta. Nyt olympialaisten alla järjestö on tehnyt hienon animaation, jossa pistetään tunnetasolla rinnan kisojen loiste ja meno kidutustyrmissä.

Hahmot ovat kovasti Pokemon-henkisiä. Onko tässä nyt löydetty heikko kohta video- ja peliväkivaltaan paatuneen nykyteinin tunnemaailmasta? Lapsuudesta tuttu piirroshahmoko on se koukku, jolla kaukaisetkin asiat saa yhä tuntumaan joltain?

Aiemminkin britti-Amnesty on tehnyt hienoa videokamaa ihmisoikeustyön markkinointiin. Esimerkit ovat nähtävillä Youtubessa. Omat suosikkini kertovat vesikidutuksesta, ihan tavallisista vaimojenhakkaajista ja kansainvälisestä asekaupasta. Ja täytyy sanoa, että kyllä tuo toimintaan tsemppaava motivaatiovideokin on omalla tavallaan aika söpö.

Tuure käveli trumpettikotelon kanssa vastaan Kaisaniemessä. “Hei, olen etsinyt karvaista miestä valokuvaan. Sopisiko…?”

Tuntuu aina vähän pöhköltä pysäytellä ihmisiä ja sanoa, että on etsinyt jotain ominaisuutta (punainen takki, vaaleat hiukset, parta, jne) kuvaan ja sitten haluaa kuvan juuri siitä asiasta – sehän on esineellistämistä par excellance. Yllättävän harvoin ihmiset kuitenkaan moisesta tulistuvat, pikemminkin päinvastoin. Tuollainen yksityiskohtaan tarttuminen antaa jotenkin hyväksyttävän syyn lähestyä, koska vaatisi aika paljon kiinnostua vastaantulijasta kokonaisuutena. Voisin kuvitella, että itsekin lopulta tartttuisi mieluummin mukaan projektiin, jossa oltaisiin kiinnostuneita kengistäni kuin dokumenttiin, joka olisi jotenkin syvällisesti uppoutumassa minuun kokonaisena ihmisenä. Siis: “Haluan kuvata kenkäsi” on ilmeisesti parempi kuin “haluan kuvata sielusi.”

Tuurekin oli mielellään karvainen kuvattava.

Tuure soittaa trumpettia Panda el Mundo -nimisessä jazz-/funk-bandissä ja paljastui harvinaisen mukavaksi sälliksi. Otin kuvia vastavaloon, leikin salamalla saadakseni haluamani valon kasvoille ja karvaan. Tuure oli kameran edessä mutkaton, oli kuulemma tehnyt mainosmallikeikkaa nuorempana.

Juttelimme kuvausten lomassa siitä, miten hienoa on oppia muilta. Itse kehuin omaa työtäni siitä, että juttukeikoilla hyvien kuvaajien kanssa näkee, miten maan parhaat kuvajournalistit työskentelevät ja voi ottaa siitä vaikutteita omaan kuvausharrastukseensa. Tuure kehui bändihommia samassa mielessä: aina on joku, joka osaa jonkun jutun paremmin ja jolta voi ottaa mallia. Ja kun on osaavassa seurassa, aina voi kysyä.

Kukakohan on muuten hukannut iPodini latauspiuhan? Olisi mukava kuunnela vähän Portisheadin uutuuslevyä, muttei viitsisi maata sisällä koko päivää sen takia.